torstai 6. elokuuta 2020

Kumpi suututtaa enemmän, kansallistunteen vai uskonnon loukkaaminen?

Opetan tänä syksynä yliopistokurssia uskonnon roolista osana konflikteja ja niiden ratkaisua. Rauhan- ja konfliktintutkijat ovat todenneet, että ihmisryhmien välisten kahnausten tyypilliset syyt ovat muuttuneet sadan viime vuoden aikana. Sotia on aiemmin käyty ennen kaikkea maa-alueen tai muiden resurssien haalimiseksi, kun taas nykypäivän syyt ovat useammin identiteettipoliittisia; sotivat tahot katsovat puolustavansa omaa etnistä, kansallista tai uskonnollista ryhmää muita ryhmiä vastaan. Vastaava muutos leimaa myös suomalaista yhteiskuntaa ja poliittista kenttää: yhteiskunnan jakolinjat eivät enää kulje niinkään eri luokkien (esimerkiksi työväestön ja porvariston) vaan identiteettien ja arvomaailmojen (esimerkiksi konservatiivien ja liberaalien) välillä.

Varsin yleinen väite on, että uskonnolliset konfliktit ovat muihin konflikteihin verrattuna usein poikkeuksellisen raakoja ja hankalasti ratkaistavissa. Kun konfliktin osapuolet ajattelevat taistelevansa jumalan valtuuttamina, heillä ei välttämättä ole kummempia pidäkkeitä tai halua kompromissiin. Kaikkivaltiaan tahto ylittää ihmisten väliset sitoumukset.

Varmaan onkin niin, että kamppailu vallasta, maasta tai omaisuudesta harvoin saa ihmisiä käymään yhtä raivoisasti toistensa kimppuun kuin ajatus kosmisesta sodasta Hyvän ja Pahan voimien välillä. Mutta entäpä kansallisuus ja etnisyys? Saako kansakunnan puolustaminen ihmiset yhtä tehokkaasti sotajalalle kuin uskonto?

Joshua D. Wright, Silvana Agterberg ja Victoria M. Esses ovat tuoreessa tutkimuksessaan verranneet uskonnollisen ja kansallisen identiteetin herättämiä aggressioita. Tutkimukseen osallistui yhteensä 122 itsensä uskonnolliseksi määrittelevää kanadalaista yliopisto-opiskelijaa. Noin puolet osallistujista (58) oli kristittyjä, mutta joukossa oli myös yhdeksäntoista muslimia, yhdeksän juutalaista, yhdeksän hindua, seitsemän buddhalaista ja yksittäisiä muiden uskontojen edustajia. Noin kaksi kolmasosaa osallistujista oli naisia.

Kukin osallistuja sai aluksi täytettäväkseen lomakkeen, jolla kartoitettiin taustatietoja ja uskonnollisuutta. Tämän jälkeen hänelle annettiin tehtäväksi keskustella toisen tutkittavan kanssa chatin välityksellä. Keskustelun aihe valittiin satunnaisesti kolmen vaihtoehdon joukosta. Vaihtoehdot olivat: ”uskonnolliset uskomukset ja arvot”, ”kanadalaiset uskomukset ja arvot” sekä ”kokemukset yliopisto-opiskelusta”.  

Todellisuudessa osallistujan keskustelukumppanina ei ollut toista tutkittavaa vaan tutkimusavustaja, jolla oli etukäteen määrätty tehtävä. Jos keskustelun aiheena oli uskonto, tutkimusavustajan oli määrä loukata tutkittavan uskontoa väittämällä, että uskonto aiheuttaa sotia, uskonto alistaa ihmisiä ja uskonnolliset ihmiset ovat ennakkoluuloisia. Jos keskustelun aiheena oli kanadalaisuus, tutkimusavustajan tehtävänä oli loukata tutkittavan kansallistunnetta tekemällä vastaavat väitteet kanadalaisuudesta. Yliopistoa koskeva aihe oli mukana vertailun vuoksi: sen oli tarkoitus luoda neutraali tilanne, johon muiden tilanteiden nostattamia aggressioita voitaisiin verrata. 

Keskustelun jälkeen tutkittava täytti lomakkeen, joka mittasi keskustelun herättämiä aggressioita. Tulosten analyysi osoitti (vähemmän yllättävästi), että tutkittavat suuttuivat, kun heidän uskontoaan tai kansallistunnettaan loukattiin. Kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että kansallistunteeseen kohdistuva loukkaus synnytti selvästi enemmän aggressioita kuin uskontoon kohdistuva loukkaus. Poikkeuksena olivat kaikista fundamentalistisimmat(*) vastaajat, jotka reagoivat yhtä voimakkaasti kansallistunteen ja uskonnon loukkauksiin. Uskonnollinen fundamentalismi lisäsi yleisestikin vastaajan aggressiivisuutta; kontrollitilanteeseen – siis yliopisto-opiskelua koskevaan keskusteluun – osallistuneet tutkittavat olivat sitä aggressiivisempia, mitä fundamentalistisempia he olivat. Uskonnollisen sitoutuneisuuden aste tai uskonnonharjoituksen aktiivisuus ei puolestaan ollut minkäänlaisessa yhteydessä aggressioihin. 

Ainakin tämän tutkimuksen perusteella kansallistunne synnyttää keskimäärin voimakkaampia aggressioita kuin uskonto. Tutkimuksen vahvuutena on erityisesti koeasetelma, joka vastaa varsin pitkälle tosielämän verkkokeskusteluja, joissa erilaiset aatteet ja ideologiat törmäävät. Valikoitunut tutkimusjoukko rajoittaa kuitenkin tulosten yleistettävyyttä: vaikka tutkimuksen osallistujat olivatkin uskonnon ja etnisen taustan suhteen moninainen joukko, heitä kaikkia yhdisti kanadalaisuus ja yliopisto-opiskelu. 



(*) Tutkijoiden käyttämän määritelmän mukaan fundamentalismille on tyypillistä usko yhteen, erehtymättömään, jumalalliseen totuuteen, jota tulee yhtäältä seurata tiettyjen muuttumattomien periaatteiden mukaan ja toisaalta puolustaa Pahan voimia vastaan. 

maanantai 3. elokuuta 2020

Ateistien uskonnollinen identiteetti ja asenteet uskovia kohtaan

Lomat ja loppukevään koronahässäkät ovat pitäneet minut poissa blogin parista. Nyt on kuitenkin aika tehdä paluuta. Hyvänä lisäkannustimena on se, että pitkään työstämäni artikkeli julkaistiin viime viikolla – vieläpä oman alani ehkä keskeisimmässä lehdessä, International Journal for the Psychology of Religionissa.  

Artikkeli perustuu kansainväliseen kyselytutkimukseen, johon osallistui yhteensä 1792 vastaajaa Suomesta, Saksasta, Norjasta ja Australiasta. Valtaosa tutkimushankkeestamme keskittyy uskovien ja ei-uskovien asenteiden vertailemiseen, ja siksi pyrimmekin saamaan aineistoomme yhtä paljon niitä, jotka uskovat jumalaan, ja niitä, jotka eivät usko. Vastikään julkaistu artikkelimme tarkasteli kuitenkin yksinomaan ei-uskovia ja sitä, miten uskosta luopuminen vaikuttaa yhtäältä uskonnolliseen identiteettiin ja toisaalta asenteisiin uskovia kohtaan.

Uskonnontutkimuksen piirissä on korostettu, ettei uskonnollisuus ole sama asia kuin jumalusko. Jumaluskon puute ei vastaavasti merkitse täydellistä uskonnottomuutta, vaan ateisti voi kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan tai harjoittaa uskontoa. Kaimani, kollegani ja kustokseni Teemu Taira on omissa töissään arvioinut, että kolmasosa tai jopa puolet suomalaisista ateisteista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ateisteillakin voi olla uskonnollisia tarpeita ja kaipuita, mistä kertoo muun muassa Uskontoa ateisteille -tyylisten kirjojen ja Sunday Assemblyn kaltaisten ”ateististen kirkkojen” saama suosio.  

Halusimme omassa tutkimuksessamme selvittää, kuinka yleisesti ei-uskovat pitävät itseään uskonnollisina tai kokevat olevansa osa jotain uskonnollista yhteisöä. Pyrimme toisin sanoen selvittämään, kuinka voimakas uskonnollinen identiteetti ei-uskovilla on. Halusimme lisäksi tietää, riippuuko uskonnollisen identiteetin voimakkuus siitä, onko vastaaja ollut ateisti koko elämänsä vai onko hän joskus elämässään uskonut.

Aineistossamme oli yhteensä 758 vastaajaa, jotka ilmoittivat, että eivät usko jumalaan. Heistä 466 ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan uskonut, ja loput 292 taas olivat uskoneet aiemmin mutta sittemmin luopuneet uskostaan. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että uskosta luopuminen (tai maailmankuvan muutos yleisemminkään) ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan on tyypillisesti pitkä ja monivaiheinen prosessi. Uskon loppuminen ei välttämättä myöskään pyyhi pois kaikkea uskonnollista. Oletimmekin, että uskosta luopuneilla saattaisi elinikäisiä ateisteja todennäköisemmin olla jäänteitä uskonnollisesta identiteetistä. Oletuksemme osoittautui paikkansapitäväksi: vaikka sekä uskosta luopuneet että elinikäiset ateistit olivat yleisesti hyvin epäuskonnollista porukkaa, uskosta luopuneiden keskuudessa oli selvästi enemmän sellaisia vastaajia, jotka pitivät itseään ainakin jossain määrin uskonnollisina.

Uskonnollisen identiteetin lisäksi halusimme tutkia sitä, kuinka uskosta luopuminen vaikuttaa asenteisiin uskovia kohtaan. Eräs sosiaalipsykologian vakiintuneimmista näkemyksistä on niin sanottu sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT), jonka mukaan ihmisillä on luontainen taipumus suosia niitä, joiden he kokevat kuuluvan itsen kanssa samaan ryhmään – siis olevan ”omaa porukkaa” tai ”yksiä meistä”. Oman ryhmän suosimista muiden ryhmien kustannuksella esiintyy täysin riippumatta siitä, millaiset ryhmät ovat kyseessä. Siksi oletimme, että vähäinenkin tunne uskonnolliseen yhteisöön kuulumisesta saisi ateistit myötämielisemmiksi uskovia kohtaan. Tämäkin oletus sai tukea aineistosta: uskonnollinen identiteetti ja asenteet uskovia kohtaan olivat yhteydessä. Mielenkiintoista kyllä, uskonnollinen identiteetti ennakoi myönteisiä asenteita kaikenlaisia uskonnollisia ryhmiä kohtaan. Ne, jotka pitivät itseään edes jossain määrin uskonnollisina, suhtautuivat muita myönteisemmin niin oman maan uskonnolliseen enemmistöön kuin muslimeihin ja muihin uskonnollisiin vähemmistöihinkin.

Vertasimme uskosta luopuneiden ja elinikäisten ateistien asenteita uskovia kohtaan ja totesimme uskosta luopuneiden suhtautuvan keskimäärin myönteisemmin niin uskonnolliseen enemmistöön kuin vähemmistöihinkin. Uskosta luopuneiden ja elinikäisten ateistien välinen asenne-ero selittyi kuitenkin kokonaan eroilla uskonnollisen identiteetin voimakkuudessa: uskosta luopuminen ei suoraan vaikuttanut asenteisiin uskovia kohtaan, mutta uskosta luopuneilla oli elinikäisiä ateisteja todennäköisemmin joitain uskonnollisuuden jäänteitä, ja nämä jäänteet tukivat myötämielistä suhtautumista uskonnollisiin ryhmiin.

Tutkimuksemme päätulokset voi tiivistää seuraavasti:
  • Uskosta luopuneilla on elinikäisiä ateisteja useammin jonkinlainen (edes heikko) uskonnollinen identiteetti.
  • Uskonnollinen identiteetti ennakoi myönteistä asennoitumista uskonnollisiin ryhmiin.
  • Uskosta luopuneet suhtautuvat elinikäisiä ateisteja myönteisemmin uskoviin. Myönteisemmät asenteet selittyvät uskonnollisen identiteetin jäänteillä, joita uskosta luopuneilla edelleen on. 

(Jos haluat lukea artikkelin, mutta sinulla ei ole pääsyä kokotekstitietokantaan, voit ladata julkaistavaksi hyväksytyn eli niin sanotun post-print-version tästä.)

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Islam uskonnontutkijan elämässä

(Teksti on julkaistu aiemmin AntroBlogissa 24.3.2020.)

Olen islamiin erikoistunut uskontopsykologi ja tutkin työkseni sitä, mikä rooli uskonnolla on muslimien elämässä. Uskovan omat elämänkokemukset vaikuttavat paljon siihen, mitä islamilaiset perinteet merkitsevät hänelle. Entä mitä islam merkitsee minulle henkilökohtaisesti, sen tutkijana?

Olin hiljattain mukana Nuoret muslimit ja resilienssi -tutkimushankkeen järjestämässä paneelikeskustelussa, joka käsitteli kasvamista muslimina Suomessa. Keskustelun muut osanottajat olivat muslimitaustaisia, ja keskustelun aluksi jokaista pyydettiin kertomaan, miten islam näkyy juuri omassa elämässä. Oma ensimmäinen reaktioni pyyntöön oli hämmentynyt. Minä olin paneelissa, koska tutkin työkseni sitä, miten islam näkyy muiden elämässä. Näkyykö islam muka jotenkin minun elämässäni? Mitä ylipäätään tarkoittaa se, että uskonto näkyy elämässä?

Kysymys sai minut pohtimaan syvällisemmin suhdettani islamiin ja sitä, mikä rooli sillä on elämässäni. Olen taustaltani uskontotieteilijä ja psykologi, ja kymmenen viime vuotta olen keskittynyt tutkimaan islamia ja muslimeita. Tein väitöskirjani nuorten suomalaismuslimien kansallisista ja uskonnollisista identiteeteistä, mutta olen tutkinut myös esimerkiksi islamista luopumisen psykologiaa ja uskontoryhmien keskinäisiä asenteita. Miten minä koen tutkimuskohteeni islamin? Mitä islam on minulle henkilökohtaisesti?

Uskonto ja uskominen


Yleinen käsitys ainakin Suomessa tuntuu olevan, että uskonnollisuudessa on kysymys ennen kaikkea uskomisesta. Uskonnollisuuden ajatellaan olevan sitä, että henkilöllä on päänsä sisällä tietynlaisia uskomuksia, esimerkiksi usko Jumalan olemassaoloon. Uskonto on tästä näkökulmasta älyllistä toimintaa – tiedollisia käsityksiä siitä, mikä on todellisuuden perimmäinen luonne.

Uskontotieteilijät ja antropologit ovat kritisoineet voimakkaasti uskonnon pelkistämistä uskomuksiin. Uskomukset ja usko ovat toki tärkeä osa monia uskontoperinteitä – ja ehkä erityisesti luterilaista kristinuskoa, jossa jopa opetetaan ihmisen pelastuvan ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Uskonnossa on kuitenkin kyse myös muusta.

Oma näkemykseni on, ettei pelkistetty käsitys uskonnosta uskomuksina tavoita sitä, mikä useimmille ihmisille on olennaisinta uskonnossa. Ajatellaanpa vaikkapa suvivirttä. Moni haluaa pitää suvivirren koulujen kevätjuhlaohjelmistossa, vaikka ei oikeastaan usko Jumalaan, jonka hyvyyttä virressä ylistetään. Virsi ei ole heille tärkeä sen varsinaisen sisällön takia, vaan siksi, millaisia tunteita se herättää. Tunteet puolestaan nousevat muistoista, joita virteen liittyy: linnunlaulu luokkahuoneen ikkunan takana. Alkukesän vaalea vihreys. Lapsuuden loputtomilta tuntuneet kesät.

Uskonnollisuudessa on minun uskontopsykologin näkökulmastani paljolti kyse siitä, että yksilön oma elämäntarina kietoutuu yhteen hänen uskonnollisen perinteensä kanssa. Uskonnolliset tavat ja tarinat saavat merkityksensä niihin liittyvistä muistoista ja elämänkokemuksista. Tarina tai tapa tulee tärkeäksi, kun se liittyy johonkin merkittävään tapahtumaan tai ajanjaksoon omassa elämänhistoriassa. Vain lukemalla sinulle tärkeää kertomusta kukaan ulkopuolinen tuskin voisi päätellä, mikä sen merkitys on sinulle. Hänen pitäisi myös kuulla elämästäsi ja siitä, mikä rooli kyseisellä kertomuksella on ollut siinä.

Eletty Koraani


Kristinuskon tavoin myös islam jakautuu useisiin suuntauksiin, joilla on jossain määrin toisistaan poikkeavat opit ja käytännöt. Islamin tapauksessa päähaaroja on kaksi: sunnalaisuus ja shiialaisuus. On arvioitu, että noin 10 – 20 prosenttia maailman muslimeista on shiioja, ja he ovat enemmistönä ainakin Iranissa, Irakissa, Azerbaidžanissa ja Bahrainissa. Suomen muslimien tarkka lukumäärä ei ole tiedossa, mutta olen itse arvioinut Suomessa olevan noin 110 000 – 120 000 muslimia tai muslimitaustaista ihmistä, joista jopa yksi neljäsosa saattaa olla shiioja.

Kartoitan tämänhetkisessä tutkimuksessani nuorten shiiamuslimien suhdetta Koraaniin – siis sitä, mikä rooli pyhällä kirjalla on shiianuorten jokapäiväisessä elämässä. Haastattelen tutkimustani varten 16 – 29-vuotiaita nuoria, jotka asuvat Suomessa ja kokevat olevansa shiioja, mutta jotka ovat huomattavan moninainen joukko esimerkiksi etnisen taustan, sukupuolen ja koulutuksen suhteen. Eräs haastateltavistani on pääkaupunkiseudulla asuva nuori, joka kertoi, että hänelle tärkein kohta Koraanissa on niin sanottu ”Valtaistuimen jae” (Kor. 2:255). Professori Jaakko Hämeen-Anttilan käännöksen mukaan jae kuuluu seuraavasti:

Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, Elävä, Pysyvä. Häntä ei valtaa uni eikä torkahdus, ja Hänen on kaikki, mitä taivaassa ja maassa on. Kuka voisi Hänen luonaan puhua toisen puolesta ilman Hänen lupaansa? Hän tietää, mitä oli ennen heitä ja mitä tulee heidän jälkeensä, mutta he eivät käsitä mitään Hänen tiedostaan, ellei Hän itse tahdo. Hänen valtaistuimensa kattaa taivaan ja maan, eikä niiden hallitseminen Häntä väsytä. Hän on Korkea, Mahtava.

Valtaistuimen jae on islamilaisen historian kannalta erittäin keskeinen katkelma Koraanissa. Monien mielestä se tiivistää islamilaisen jumalakäsityksen ydinasiat. Jae on myös yleinen kalligrafia-aihe ja esiintyy usein esimerkiksi huoneentauluissa.

Kun haastattelemani nuori puhui Valtaistuimen jakeen merkityksestä itselleen, hän ei kuitenkaan viitannut jakeen merkitykseen islamilaisessa opissa ja historiassa. Hän puhui sen roolista omassa elämänhistoriassaan.

Kun haastateltavani oli ollut pieni lapsi, hän oli sairastunut vakavasti ja joutunut sairaalaan. Hän oli kärsinyt kovia kipuja ja odottanut pääsyä leikkaukseen. Silloin hänen vanhempansa oli laittanut kätensä hänen päälleen ja lausunut Valtaistuimen jakeen. Kivut olivat väistyneet, eikä leikkausta enää tarvittu. Yhä edelleen, parikymmentä vuotta myöhemmin, kyseinen nuori pyrkii lukemaan Valtaistuimen jakeen joka päivä. Se antaa hänelle tunteen siitä, että häntä suojellaan vastoinkäymisiltä.

Perinne saa merkityksen, kun sen kanssa elää. Uskonto on vähän niin kuin ruusu Antoine de Saint-Exupéryn kirjassa Pikku prinssi. ”Aika, jonka menetit ruususi tähden, tekee ruusustasi niin tärkeän.” Uskontoperinteen parissa vietetty aika sitoo perinteen lähtemättömästi kiinni omaan elämäntarinaan. Perinteestä tulee osa omaa elämää.

Eräs toinen haastattelemani shiianuori esitti hyvin samantapaisen ajatuksen puhuessaan Koraanin merkityksestä omassa elämässään. Kyseinen nuori kertoi, että Koraani merkitsee hänelle ennen kaikkea mielenrauhaa. Koraanin lukeminen auttaa rauhoittumaan ja luottamaan Jumalan apuun, kun elämässä on vaikeaa. Haastateltavani mukaan Koraani ei kuitenkaan itsessään ole sen pyhempi tai täydellisempi kirja kuin esimerkiksi Raamattu. Koraanista on tullut hänelle mielenrauhan lähde, koska hän on elänyt koko elämänsä osana islamilaista uskonyhteisöä. Jos kyseinen nuori olisi syntynyt ja kasvanut kristinuskon piirissä, hän saisi samaa mielenrauhaa Raamatusta – tai niin hän ainakin itse arveli.

Kahden isän yhteys


Olen ollut tekemisissä islamin ja muslimien kanssa niin pitkään, että islamilaiset tavat ja tarinat ovat kietoutuneet yhteen myös oman elämäntarinani kanssa. Minulla on henkilökohtaisia muistoja, jotka liittyvät islamilaisiin perinteisiin ja tekevät ne minulle merkityksellisiksi. Hyvä esimerkki on tarina Husain ibn Alin pojasta, Ali al-Ashgarista, joka perimätiedon mukaan kuoli Karbalassa, nykyisessä Irakissa, vuonna 680.

Profeetta Muhammadin tyttärenpoika Husain on merkityksellinen erityisesti islamin shiialaisessa haarassa. Husain on shiialaisen islamin kolmas imaami: profeetta Muhammadin jälkeläinen, jolle yksin kuuluu kaikki valta islamilaisessa yhteisössä. Kun vääränä vallanpitäjänä pidetty kalifi Yazid vaati Husainilta uskollisuudenvalaa, Husain kieltäytyi ja lähti kotikaupungistaan Medinasta ensin Mekkaan ja sieltä kohti Kuufaa johtamaan Yazidin vastaista kapinaa. Matkalla Kuufaan Yazidin monituhatpäinen armeija kuitenkin saartoi Husainin pienen saattueen ja surmasi sekä Husainin että suuren osan tämän perheenjäsenistä.

Yksi surmansa saaneista oli Husainin puolivuotias poika, Ali al-Ashgar. Kerrotaan, että ennen ratkaisevaa välienselvittelyä Husainin saattue oli monta päivää saarroksissa ilman vettä. Lopulta Husain otti kuivuneen poikavauvansa mukaan ja meni piirittäjiensä luo anomaan vettä vauvalleen. Kun Husain lähestyi vihollisiaan, nämä kuitenkin ampuivat häntä nuolilla, joista yksi lävisti pienen Ali al-Ashgarin kurkun.

Kun luin kertomuksen Ali al-Ashgarin kuolemasta, minulla oli itselläni kotona suunnilleen samanikäinen poika. Olin edelleen verrattain tuore vanhempi, epävarma ja kroonisesti huolissani. Tarkastin edelleen joka yö, että lapseni varmasti hengittää. En voinut kuvitella mitään pahempaa kuin oman lapsen menettäminen. Ja juuri silloin silmilleni läväytetään kertomus, jossa pieni vauva surmataan isänsä käsivarsille.

Husainin ja hänen perheensä kohtalon sureminen on keskeinen osa shiialaista hartaudenharjoitusta. Joka vuosi islamilaisen kalenterin muharram-kuussa shiiat viettävät surujuhlaa imaami Husainin muistoksi. Juhlan huipentuma on muharram-kuun kymmenes päivä (ashura), Husainin kuolinpäivä. Husainin ja hänen perheensä viimeiset hetket eletään silloin uudelleen kertomuksissa, lauluissa ja näytelmissä. Moni itkee vuolaasti.

Kun itse luin kertomuksen Ali al-Ashgarista, minäkin itkin. Ajatus isänsä käsivarsille kuolevasta vauvasta kouraisi niin syvältä, etten pystynyt pidättämään kyyneliä. Hetken verran tunsin voimakasta yhteyttä isänsä menettäneen lapsen kärsimykseen. Hetken verran itkin hänen kohtaloaan. Hetken verran tunsin melkein olevani shiia. Kysymys ei ollut yhtään siitä, että olisin Ali al-Ashgarin kertomuksen myötä alkanut uskoa shiialaisen islamin opinkappaleisiin. Kysymys oli tunteesta: yhteydestä, jota yksi isä tunsi toisen kanssa.

Itku meni ohi, mutta muisto siitä jäi. Yhä edelleen kertomus Husainista tuo mieleeni isän rakkauden ja saa jonkin värähtämään sisälläni.

Islamin tutkijan islam


Mikä siis on islamin rooli minun elämässäni? Äitini on biologi, joten ehkä siksi tuntuu luontevalta hakea vertauskuvaa siltä suunnalta: millainen biologi olisin, jos tutkisin luontoa niin kuin nyt tutkin islamia? En olisi ainakaan sellainen biologi, joka analysoi tutkimuskohdettaan vain steriileissä laboratorio-oloissa, hansikkaat kädessä ja mikroskoopin läpi. Olisin varmaankin sellainen biologi, joka tutkii metsää samalla kun samoilee siellä. Tutkimuskohteeni tuntuu multana jalkojen alla ja tuulena kasvoilla.

Tehdessäni tutkimusta yritän tavoittaa sen, mitä islam merkitsee tutkimilleni ihmisille itselleen. Jos uskonnollisten tapojen ja tarinoiden merkitykset nousevat niihin liittyvistä tunteista, tunnekokemuksen ymmärtäminen on olennainen osa uskonnon ymmärtämistä. Toisen tunteita ei kuitenkaan näe mikroskoopilla tai laboratoriotestillä. Työkaluja toisen tunteiden tavoittamiseen ovat ennen kaikkea empatia ja kuunteleminen. Viime kädessä toisen tunteiden tavoittaminen edellyttää valmiutta avautua niille. Uskonnon kykyä liikuttaa ihmistä on vaikea ymmärtää, jos ei anna itsensä tulla uskonnon liikuttamaksi.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Vieras kotimaassa - E 37 - Kh4nVision

Olin vieraana Muttaqi Khanin Kh4nVision-podcastissa. Pääsin maistamaan Zamzam-vettä ja juttelemaan musliminuorista Suomessa.

https://youtu.be/TmQWQo5_5y4

(EDIT: Väitän keskustelussa, että rekisteröidyissä islamilaisissa yhdyskunnissa olisi reilu 12 000 jäsentä. En tiedä mistä moinen aivopieru... Oikea luku on nyt jo päälle 16 000.)

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Onko tyytymättömyys omaan elämään uskonnollisen väkivallan taustalla?

Olen parin viikon päästä menossa erääseen metodilukupiiriin keskustelemaan tilastollisesta tutkimuksesta, ja olen siksi etsiskellyt hyvää tutkimusartikkelia lukupiiriläisten luettavaksi. Tällä hetkellä eräs vahva kandidaatti on M. Joseph Sirgyn, Mohsen Joshanloon ja Richard J. Estesin "The Global Challenge of Jihadist Terrorism: A Quality-of-Life Model".

Sirgyn ja kumppanien artikkeli perustuu yhteensä 32 604 muslimivastaajan aineistoon, joka on kerätty 26 eri maasta. Thaimaata ja Venäjää lukuun ottamatta maat ovat muslimienemmistöisiä ja ulottuvat yli islamin historiallisen valta-alueen Marokosta aina Indonesiaan asti.

Tutkimuksessaan Sirgy ja kumppanit testaavat kehittämäänsä "elämänlaatumallia", joka pyrkii selittämään väkivaltaista jihadismia yksilön tyytymättömyydellä omaan elämäänsä. Polku yksilön oman elämän ongelmista väkivallan hyväksymiseen ratkaisumallina kulkee monien vaiheiden kautta: Tyytymättömyys elämään nousee usein elämän ulkoisista puitteista, esimerkiksi siitä, ettei ole työtä, rahaa tai kunnollista terveydenhoitoa. Omaan elämäänsä tyytymättömät ovatkin usein tyytymättömiä myös siihen, miten ympäröivä yhteiskunta toimii. Jotkin heistä myös syyttävät "länsimaita" muslimienemmistöisten maiden ongelmista. Ainakin uskonnollisesti aktiivisille islam voi tällöin tarjota vaihtoehdon länsimaiselle kulttuurihegemonialle ja väkivaltainen jihad keinot muslimimaiden ongelmien ratkaisemiseen.

Sirgen ja kumppanien aineisto tarjosi pääosin selkeää tukea heidän mallilleen(*): Vastaajan tyytymättömyys omaan elämään ennusti tyytymättömyyttä myös ympäröivään yhteiskuntaan. Tyytymättömyys yhteiskuntaan puolestaan sai ainakin jotkin vastaajat etsimään syntipukkeja "länsimaista". Tällaiset vastaajat suhtautuivat muita suopeammin uskonnolliseen väkivaltaan -- erityisesti silloin, jos he itse olivat keskimääräistä aktiivisempia uskonnonharjoittajia.

Sirgen ja kumppanien artikkeli tarjoaa myös elämänlaatumalliin perustuvia toimenpide-ehdotuksia: Koska väkivaltaisen jihadismin juurisyynä on artikkelin mukaan yksilön tyytymättömyys omaan elämäänsä, jihadismia voi ehkäistä tukemalla yleistä hyvinvointia muslimien parissa. Kun yksilöllä on mahdollisuus koulutukseen, työhön, asuntoon ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja kun hänen elämänsä taloudelliset ja sosiaaliset reunaehdot ovat muutenkin kunnossa, ei hänellä ole syytä kanavoida tyytymättömyyttään uskonnolliseen väkivaltaan. Koska uskonnollinen väkivalta näyttäytyy ratkaisuna erityisesti aktiivisille uskonnonharjoittajille, Sirge ja kumppanit suosittelevat artikkelissaan myös yleistä sekularisaatiokasvatusta: muslimienemmistöisten maiden asukkaita pitää heidän mukaansa tukea etsimään ratkaisuja Koraanin sijaan esimerkiksi tieteestä ja teknologiasta.

"Uskonto on ongelma, sekularismi ratkaisu" on minun makuuni vähän turhan yksioikoinen ratkaisu globaaleihin haasteisiin. Uskontotieteilijänä olisin kaivannut hieman monivivahteisempaa pohdintaa uskonnon roolista väkivallan taustatekijänä. Sirge ja kumppanit jättävät pohdinnassaan kokonaan huomiotta esimerkiksi erään kiinnostavan tuloksen, joka heidän omassa analyysissaan ilmenee: Islamin uskonnollisten käytäntöjen (esimerkiksi paaston, rukoilun ja almuveron) tunnollinen ja ahkera harjoittaminen oli yhteydessä väkivallan hyväksymiseen yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuna. Uskonnollinen usko (esimerkiksi Jumalaan ja Muhammadin profetiuteen) puolestaan lisäsi kielteisiä asenteita väkivaltaa kohtaan. Hartaimmat uskovat siis tuomitsivat muita useammin uskonnolla perustellun väkivallan.

Sirgen ja kumppanien artikkeli ei tarjoa selitystä tälle paradoksaalisen tuntuiselle tulokselle. Jonkinlaista selitystä voi ehkä etsiä tutkimuksesta, jota olen aiemmin esitellyt tässä blogissa.

Sirgy, M. J., Joshanloo, M., & Estes, R. J. (2019). The Global Challenge of Jihadist Terrorism: A Quality-of-Life Model. Social Indicators Research: An International and Interdisciplinary Journal for Quality-of-Life Measurement, 141(1), 191-215.



(*) (EDIT) Tilastoihmisille tiedoksi, että Sirgen ym. mallien selitysasteet ovat keskimäärin varsin matalia. Länsimaiden syyllistämistä selittävän mallin R^2 on 0.007! Sinälläänhän tämä kertoo lähinnä sen, että tutkitut ilmiöt ovat monimutkaisia ja niihin vaikuttavat monet sellaisetkin tekijät, joita Sirge ym. eivät ole huomioineet. Mutta matalaa selitysastetta olisi kyllä ollut syytä kommentoida jotenkin itse artikkelissakin... Mur!