Seksuaalivähemmistöt ja uskonto -- eli onko parempi olla yksin vai kuulua yhteisöön, jossa ei ole täysin hyväksytty?

Minä ja kollegani saimme Suomen Akatemialta rahoituksen hankkeeseen, jossa on tarkoitus tutkia turvallisuuden ja turvattomuuden tunteita uskonnollisissa tiloissa. Oma osahankkeeni kyseisessä projektissa liittyy sateenkaarimuslimeihin. Aiemmista tutkimuksista tiedetään, että eurooppalaiset muslimit kohtaavat uskontonsa vuoksi huomattavan paljon epäluuloja ja suoranaista syrjintää. Moskeija voi hyvinkin olla turvapaikka vihamielisessä ympäristössä. On kuitenkin myös hyvin tiedossa, että muslimiyhteisöissä (niin kuin monissa muissakin uskonnollisissa yhteisöissä) esiintyy vihamielisiä asenteita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Moni moskeija noudattaa eräänlaista ”don’t ask, don’t tell” -periaatetta: moskeijaan voi tulla rukoilemaan, kunhan pitää normista poikkeavan sukupuoli- tai seksuaali-identiteetin omana tietonaan. Tämä ei tietenkään ole kaikille yhtä helppoa: miehillä ja naisilla on usein omat tilat moskeijassa, ja transmuslimi voi kokea hyljeksintää molemmilla puolilla.

Muslimiyhteisössä esiintyy homo- ja transfobiaa – ja sateenkaariyhteisöt eivät puolestaan ole vapaita rasismista ja islamofobiasta. Australialainen homomuslimi kuvasi eräässä tutkimuksessa omia kokemuksiaan näin: ”Minua naurattaa se, että uskonnollinen yhteisö ja homoyhteisö tuntuvat melkein olevan samaa mieltä yhdestä asiasta: et voi olla homo ja harjoittaa uskontoa.” Mistä siis sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat muslimit voivat löytää paikan, jossa voivat avoimesti ilmaista niin sukupuolisuuttaan tai seksuaalisuuttaan kuin uskontoaankin?

Valmistellessani hankettani olen lukenut uskontoon sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Viimeisin lukemani artikkeli on Samuel J. Skidmoren, G. Tyler Lefevorin, Rachel M. Golightlyn ja Eric R. Larsenin ”Religious Sexual Minorities, Belongingness, and Suicide Risk: Does It Matter Where Belongingness Comes From?”. Artikkelissa selvitellään yhteisöön kuulumisen vaikutuksia seksuaalivähemmistöön kuuluvien entisten ja nykyisten mormonien itsetuhoajatuksiin. Aiheen tutkiminen on tärkeää, koska seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on havaittu olevan neljä kertaa yleisemmin itsetuhoajatuksia ja kuusi kertaa useammin itsemurhayrityksiä kuin heteroilla. Keskeisin itsetuhoisuudelle altistava tekijä on seksuaalivähemmistöjen kokema vähemmistöstressi (minority stress): seksuaalivähemmistöihin kohdistuu huomattavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja syrjintää, mikä synnyttää tarpeen salata oma seksuaali-identiteetti muilta ja jossain tapauksessa myös sisäistettyjä kielteisiä asenteita omaa seksuaalisuutta kohtaan (internalized homonegativity). Myös yksinäisyys ja eristyneisyys altistavat itsetuhoisuudelle – tunne kuulumisesta yhteisöön puolestaan suojelee siltä.

Skidmorea ja hänen työtovereitaan kiinnosti selvittää, suojeleeko aivan kaikenlainen yhteisöön kuuluminen itsetuhoisuudelta. Entä jos seksuaalivähemmistöön kuuluva on esimerkiksi mukana voimakkaan homokielteisessä uskonnollisessa yhteisössä? Onko pelkkä yhteisöön kuuluminen itsessään suojeleva tekijä vai täytyykö yhteisön myös suhtautua hyväksyvästi jäsentensä seksuaaliseen monimuotoisuuteen?

Selvittääkseen tarkemmin uskonnollisuuden, yhteisöön kuulumisen ja vähemmistöstressin keskinäisiä vaikutuksia itsetuhoisuuteen Skidmore ja kumppanit keräsivät kyselyaineiston 397 nykyiseltä ja 205 entiseltä mormonilta, jotka kokivat kuuluvansa seksuaalivähemmistöön eli identifioituivat esimerkiksi homoksi, lesboksi, biseksuaaliksi tai queeriksi. Tutkijoiden mukaan mormonikirkko on eräs esimerkki seksuaalivähemmistöihin kielteisesti suhtautuvasta uskonnollisuudesta: vaikka mormonikirkon johdon kannanotot esimerkiksi homoseksuaalisuutta kohtaan ovatkin ajan myötä lieventyneet, kirkon virallinen opetus korostaa voimakkaasti heteroseksuaalista avioliittoa ja tuomitsee muunlaiset seksuaalisuhteet.

Skidmoren ja kumppanien tekemä kysely osoitti, että osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin oli yhteydessä lisääntyneisiin itsetuhoajatuksiin seksuaalivähemmistöihin kuuluvien mormonien parissa. Tutkijat olettivat itsetuhoajatusten johtuvan vihamielisistä opetuksista ja syrjinnästä, joita sateenkaarimormonit kohtaavat uskonnollisissa tilaisuuksissa. Syy-seuraussuhde voi kuitenkin olla myös toisensuuntainen: itsetuhoajatusten kanssa painiskelevat mormonit ehkä hakevat lohtua uskonnosta?

Uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisen ja itsetuhoajatusten välinen yhteys oli erityisen voimakas vastaajilla, jotka eivät kokeneet täysin kuuluvansa mormoniyhteisöön. Sateenkaariyhteisöön kuulumisen ja uskonnollisissa tilaisuuksissa käymisen yhteisvaikutus itsetuhoajatuksiin oli sen sijaan päinvastainen: aktiivinen osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin lisäsi itsetuhoajatuksia erityisesti niillä vastaajilla, joilla oli voimakas tunne kuulumisesta sateenkaariyhteisöön. Skidmore ja kumppanit selittivät tätä ristiriidalla, jota tällaiset vastaajat mahdollisesti kokevat: uskonnollisissa tilaisuuksissa kohdattu homofobia voi osua erityisen kipeästi, jos itse kokee olevansa kiinteä osa sateenkaariyhteisöä.

Myös tarve piilotella omaa seksuaali-identiteettiä ennakoi itsetuhoisia ajatuksia. Salailun tarve oli erityisen voimakkaasti yhteydessä itsetuhoisuuteen niillä vastaajilla, jotka kokivat itsensä kiinteäksi osaksi (joko sateenkaari- tai mormoni)yhteisöä. Tutkijoiden mukaan tulos sopii hyvin yhteen niiden tutkimusten kanssa, joissa on todettu, kuinka kipeää tekee salata tärkeitä puolia itsestä niiltä, jotka ovat itselle tärkeitä ja läheisiä. Asioiden salaaminen kaukaisemmilta tuttavuuksilta ei ole yhtään niin vaikeaa.

Skidmore ja kumppanit tekevät tulostensa perusteella eräitä suosituksia esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, joiden asiakkaissa on sekä seksuaalivähemmistöihin että uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvia. Yksi suosituksista on keskustella asiakkaan kanssa siitä, mitä hän saa eri yhteisöistä ja niiden jäsenyydestä. Homofobisen yhteisön uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen vaikuttaisi lisäävän itsetuhoajatuksia ainakin niillä seksuaalivähemmistöön kuuluvilla, jotka eivät koe vahvaa yhteenkuuluvuutta kyseisen yhteisön kanssa. Jos tällaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ei ole, tilaisuuksia on ehkä parempi välttää. 

Skidmore, S. J., Lefevor, G. T., Golightly, R. M., & Larsen, E. R. (2023). Religious sexual minorities, belongingness, and suicide risk: Does it matter where belongingness comes from? Psychology of Religion and Spirituality, 15(3), 356–366. https://doi.org/10.1037/rel0000470

Islam ja LGBTIQ-identiteetti

Vuosi tai pari sitten laadin kirjoittajakuvausta johonkin artikkeliini, ja mietin sitä varten, miten tiivistäisin kaikkein keskeisimmän akateemisen kiinnostuksenkohteeni. Sitten se valkeni minulle: Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, miten ihmiset ratkovat identiteettikonflikteja. Identiteettikonflikteja on esimerkiksi eri uskontoja tai kansallisuuksia edustavien ihmisten välillä. Itse olen julkaissut tutkimusta esimerkiksi ateistien asenteista uskovia kohtaan ja suomalaisten yleisistä asenteista muslimeita kohtaan. Vielä ihmisten välisiä identiteettikonflikteja enemmän olen kuitenkin kiinnostunut ihmisten sisäisistä identiteettikonflikteista; mitä tehdä, kun oma uskonnollinen vakaumus ja jokin toinen puoli itseä ovat ristiriidassa? Tällaisia kysymyksiä olen pohtinut niin väitöskirjassani kuin melko tuoreessa artikkelissa, joka käsitteli kristityn vapaaotteluammattilaisen identiteettejä. 

Myös Güler Beril Kumpasoğlun, Dilara Hasdemirin ja Deniz Canel-Çınarbaşin artikkelissa on kyse identiteettikonflikteista. Kumpasoğlun ja kumppanien tarkoituksena oli selvittää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien turkkilaismuslimien kokemuksia LGBTIQ-identiteetin ja uskonnon yhdistämisestä. Tutkimusta varten haastateltiin 12 henkilöä, jotka olivat yliopistokoulutettuja, iältään 19–30-vuotiaita ja edustivat erilaisia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. 

Lähes kaikki tutkittavat olivat omaksuneet lapsuudenperheessään vanhoillisen islamin tulkinnan, jonka he kokivat olevan ristiriidassa heidän seksuaali- tai sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Tutkittavilla oli vaihtelevia tapoja suhtautua ristiriitaan: Erityisesti ristiriidan alkuvaiheissa monet heistä olivat omistautuneet intensiiviselle uskonnonharjoitukselle ja yrittäneet tukahduttaa ”väärältä” tuntuneen kokemuksen seksuaalisuudestaan tai sukupuolestaan. Kun tämä ei onnistunut, osa hyväksyi tilanteen ja jatkoi elämää pitäen uskonnon ja sukupuolen/seksuaalisuuden visusti erillään. He eivät niinkään ratkaisseet identiteettikonfliktia vaan jäädyttivät sen. Uskonto ja sukupuoli/seksuaalisuus olivat heille kaksi elämänaluetta, jotka eivät koskettaneet toisiaan. 

Toisten tutkittavien kohdalla konflikti heidän omaksumansa islamin tulkinnan ja LGBTIQ-identiteetin välillä johti islamin hylkäämiseen. He eivät kuitenkaan välttämättä hylänneet kaikkea uskonnollista, vaan saattoivat esimerkiksi jatkaa Jumalaan uskomista, vaikka eivät enää kokeneet itseään muslimeiksi. Tulos vastaa monissa muissakin tutkimuksissa tehtyä havaintoa, jonka mukaan uskonnollisuus ja uskonnottomuus ovat suhteellisia käsitteitä: ihminen voi olla jossain suhteessa hyvinkin uskonnollinen ja toisessa suhteessa uskonnoton.

Tutkittavien joukossa oli kuitenkin myös niitä, jotka olivat löytäneet toisenlaisen tavan tulkita islamia ja sitä kautta saaneet aikaan sovun uskonnollisen ja LGBTIQ-identiteetin välillä. Uudet tulkinnat liittyivät esimerkiksi keskeisimpään Koraanin tarinaan, joka monien mielestä kieltää homoseksuaalisuuden: Vanhasta testamentistakin tuttuun kertomukseen Lootista. Eräiden tutkijoiden tavoin Kumpasoğlun ja kumppanien haastattelemat turkkilaiset olivat päätyneet tulokseen, että Sodoman synti ei suinkaan ollut homoseksuaalisuus. Heidän mukaansa Jumala ei tuhonnut kaupunkia homoseksuaalisuuden vuoksi vaan siksi, että sen asukkaat yrittivät väkivaltaisesti raiskata kaupunkiin tulleet vieraat. (Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissisen mukaan tämä on historiallisesti myös Raamatun Loot-kertomuksen pointti.) Islam ei näin tulkittuna tuomitsekaan homoseksuaalisuutta, vaan seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on osa Jumalan luomistyötä ja siten arvokasta. 

Sisäisten konfliktien lisäksi Kumpasoğlun ja kumppanien tutkimuksessa tuli kuitenkin esiin myös ihmisten välisiä konflikteja. Vaikka homoseksuaalisuus ei olekaan rangaistavaa Turkissa, kaikki tutkittavat kertoivat syrjinnästä, jota seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kohtaavat turkkilaisessa yhteiskunnassa. Osa syrjintäkokemuksista liittyi suoraan uskonnonharjoitukseen: tutkimukseen osallistunut transnainen esimerkiksi kertoi, ettei voinut rukoilla moskeijassa, koska moskeijatila on jaettu sukupuolen mukaan eikä häntä hyväksytty sen enempää miesten kuin naistenkaan puolella. Tutkittavien syrjintäkokemukset liittyivät erityisesti pikkukyliin ja -kaupunkeihin – pääkaupunki Ankaran akateemisissa piireissä he kokivat voivansa elää suhteellisen vapaasti. 

Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen perustuvan syrjinnän lisäksi tutkittavat kohtasivat myös uskontoon perustuvaa syrjintää. He kertoivat LGBTIQ-yhteisössä esiintyvän paljon epäluuloa uskontoa kohtaan, eivätkä he siksi voineet avoimesti ilmaista omaa uskonnollista vakaumustaan yhteisössä. Sekä LGBTIQ-yhteisössä että laajemmassa turkkilaisessa yhteiskunnassa on yleinen ajatus, ettei seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva voi olla oikeasti muslimi, ja siksi Kumpasoğlun tutkimukseen osallistuneet joutuivat kaikkialla kätkemään jonkin osan identiteetistään.

Kumpasoğlu, G. B., Hasdemir, D. & Canel-Çınarbaş, D., (2020). Between Two Worlds: Turkish Religious LGBTs Relationships with Islam and Coping Strategies. Psychology & Sexuality.

Sosiaalinen identiteetti ja ryhmien väliset suhteet

(Teksti on alun perin julkaistu Depolarize-hankkeen blogissa.)

Tiedät varmaan sanonnan ”joukossa tyhmyys tiivistyy”? Ollessaan osa joukkoa ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin muuten. Sosiaalipsykologialla, ja erityisesti niin sanotulla sosiaalisen identiteetin lähestymistavalla, on paljon sanottavaa siihen, mitä joukossa tapahtuu. Mitä säännönmukaisuuksia ryhmäkäyttäytymisessä ilmenee? Mistä ryhmien väliset konfliktit nousevat ja miten niitä voidaan purkaa? 

Sosiaalipsykologian keskeisin ryhmien välisiä suhteita selittävä teoria on sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT), jonka Henri Tajfel ja John Turner kehittivät 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Teoriaa on sittemmin laajennettu ja täydennetty. Nykyään puhutaankin usein ”sosiaalisen identiteetin lähestymistavasta” (social identity approach, SIA), jonka piiriin luetaan sekä klassinen SIT että sen perusteella kehitetyt myöhemmän teoriat, keskeisimpänä itsekategorisoinnin teoria (self-categorization theory, SCT).

Kuten nimikin sanoo, sosiaalisen identiteetin lähestymistavan keskeisin käsite on ”sosiaalinen identiteetti”. Tajfelin ja Turnerin jo klassiseksi muodostuneen määritelmän mukaan sosiaaliset identiteetit ovat ”niitä osia yksilön minäkäsitystä, jotka perustuvat hänen kokemiinsa ryhmäjäsenyyksiin” (oma suomennokseni). Koska meistä jokainen on jäsenenä useissa erilaisissa ryhmissä, jokaisella on myös useita erilaisia sosiaalisia identiteettejä. Näitä ovat esimerkiksi sukupuoli-identiteetti, seksuaalinen identiteetti, sukupolvi-identiteetti, ammatti-identiteetti, kansallinen identiteetti, uskonnollinen identiteetti, etninen identiteetti, poliittinen identiteetti, alakulttuuri-identiteetti, harrastusidentiteetti ja niin edelleen. On tärkeää huomata, että sosiaalisen identiteetin lähestymistapa koskee yleisesti kaikkea ryhmäkäyttäytymistä ja ryhmien välisiä suhteita. Seuraavat säännönmukaisuudet pätevät siis yhtä lailla urheilujoukkueisiin, uskonlahkoihin, nuorisojengeihin ja ihan mihin ryhmiin tahansa.

Sosiaalinen ja henkilökohtainen identiteetti

Sosiaalisen identiteetin vastinparina on ”henkilökohtainen identiteetti”, kokemus omasta erityislaatuisuudesta. Jos sosiaalinen identiteetti on yksilön vastaus kysymyksiin ”mihin minä kuulun” ja ”mikä yhdistää minua muihin”, henkilökohtainen identiteetti vastaa kysymyksiin ”mikä tekee minusta yksilön” ja ”mikä erottaa minut muista”. SIA:n mukaan henkilökohtainen ja sosiaalinen identiteetti ovat aktiivisina eri tilanteissa. Erilaiset vuorovaikutustilanteet voidaankin asettaa jatkumolle (ks. Kuva 1 alla) sen mukaan, missä määrin identiteetin eri puolet ovat pinnalla – eli missä määrin tilanne koetaan yksilöiden välisenä ja missä määrin taas ryhmien välisenä. Jatkumon toisessa päässä ovat pari- ja ystävyyssuhteen kaltaiset ihmissuhteet. Harva kokee olevansa parisuhteessa jonkin ryhmän edustajana, vaan yleensä parisuhde koetaan kahden yksilön liittona. Klassinen esimerkki jatkumon toisesta ääripäästä on sota. Sotiminen on korostetusti ryhmien välistä toimintaa. Sodankäynti käy jopa hieman vaikeaksi, jos vastapuolen sotilaita alkaa ajatella yksilöinä eikä vain ”vihollisarmeijana”.

Useat tekijät vaikuttavat siihen, kumpaan päähän Kuvan 1 jatkumoa annettu vuorovaikutustilanne sijoittuu. Yhtäältä on tilanteita, joissa ihmiset ovat lähtökohtaisesti mukana ryhmän jäseninä. Esimerkiksi työpaikalla ammatillinen identiteetti on luonnostaan pinnalla. Toisaalta ihmiset eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka tärkeitä eri ryhmäjäsenyydet ja siten eri sosiaaliset identiteetit heille ovat. Luterilainen identiteetti on arkkipiispalle todennäköisesti keskeisempi osa minäkäsitystä kuin kirkon satunnaiselle ”rivijäsenelle” ja aktivoituu siksi ehkä helpommin vuorovaikutustilanteissa.

Sisä- ja ulkoryhmä

Kun sosiaalinen identiteetti on aktivoitunut ja vuorovaikutuksen osapuolet kokevat itsensä korostuneesti ryhmien edustajina, tällä on tiettyjä säännönmukaisia vaikutuksia heidän käyttäytymiseensä. SIA:n piirissä tehdyissä niin sanotuissa minimaalisen ryhmän kokeissa (minimal group paradigm experiment) on todettu, että ihmisillä on ryhmien välisissä tilanteissa luontainen taipumus suosia ”omaa porukkaansa” eli niin sanottua sisäryhmää (ingroup). Sisäryhmän suosimista (ingroup bias) ilmenee jopa silloin, kun ryhmät on muodostettu avoimen mielivaltaisesti. Toisin kuin usein ajatellaan, sisäryhmän suosimisesta ei välttämättä seuraa toisten, eli niin sanotun ulkoryhmän, sorsiminen (outgroup derogation). Esimerkiksi omasta kotimaastaan voi olla ylpeä ilman, että tästä seuraa aktiivista pahantahtoisuutta muita maita kohtaan. 

Sisäryhmän suosiminen näyttää olevan ihmisille luontaista, kun taas aktiivinen halu tehdä hallaa ulkoryhmälle on tilannekohtaisempaa. Erityisen keskeinen ulkoryhmävastaisuutta ruokkiva tekijä on uhka; ihmiset suhtautuvat vihamielisesti ennen kaikkea ryhmiin, joiden he kokevat olevan uhka ”omalle porukalle”. Uhka voi olla konkreettinen – toisen ryhmän koetaan kilpailevan oman ryhmän kanssa samoista rajallisista resursseista tai jopa uhkaavan oman ryhmän olemassaoloa. Uhka voi kuitenkin olla myös symbolinen ja kohdistua oman ryhmän arvoihin tai maailmankuvaan. 

Jännitteiden purkaminen

Sosiaalisen identiteetin lähestymistavan mukaan pelkkä sosiaalisen identiteetin aktivoituminen saa siis ihmisen kohtelemaan kanssaihmisiään eriarvoisesti sen mukaan, ovatko nämä sisäryhmää vai ulkoryhmää – siis ”meitä” vai ”muita”. Eriarvoisuus ilmenee vähintään oman sisäryhmän suosimisena, mutta sisäryhmään kohdistuva uhka tai muut vastaavat tilannetekijät saavat helposti aikaan myös avointa vihamielisyyttä ulkoryhmää kohtaan. Nämä ryhmäkäyttäytymisen yleiset lainalaisuudet huomioon ottaen ei olekaan yllättävää, että sosiaalipsykologit ovat pyrkineet purkamaan ryhmien välisiä jännitteitä ennen kaikkea häivyttämällä sisä- ja ulkoryhmän välistä rajaa. Tähän on monia mahdollisia keinoja.

Yksi vaihtoehto on saada vuorovaikutuksen osapuolet tutustumaan toisiinsa paremmin yksilöinä. Ajatuksena on, että tämä aktivoi henkilökohtaista identiteettiä sosiaalisen sijaan ja siirtää näin vuorovaikutustilannetta kohti Kuvan 1 jatkumon vasenta päätä. Tilanteessa osallisena olevat eivät aja omien ryhmiensä etuja muiden kustannuksella, jos he eivät koe edustavansa tilanteessa niinkään omaa ryhmää vaan omaa itseään. Lähestymistavan heikkoutena on kuitenkin se, että se saattaa parantaa ihmisyksilöiden keskinäisiä asenteita, mutta jättää ryhmien väliset jännitteet ennalleen; tutustuttuaan muslimiin Isto Islamofobi saattaa edelleen ajatella, että muslimit ovat terroristeja, ”mutta tää Ali on hyvä tyyppi”. Ongelmaa on yritetty korjata lähestymistavoilla, joissa ihmiset kohtaavat toisensa nimenomaan ryhmiensä edustajina. Esimerkiksi monet uskontodialogin muodot lähtevät tästä lähtökohdasta. Riskinä kuitenkin on, että epämieluisa kohtaaminen ryhmien välillä vain lisää entisestään niiden välisiä jännitteitä.

Niin kutsutun yhteisen sisäryhmäidentiteetin mallin (common ingroup identity model, CIIM) tavoitteena puolestaan on etsiä toisiinsa vihamielisesti suhtautuville ryhmille jokin yhteinen ”kattoidentiteetti”, johon samaistua. Erilliset ryhmät on toisin sanoen tarkoitus saada yhdistettyä osaksi yhtä suurta ryhmää. Yhteisen sisäryhmäidentiteetin tehosta on saatu verrattain paljon tutkimusnäyttöä: hollantilaisissa tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että itsen kokeminen hollantilaiseksi – siis identifioituminen yhteiseen hollantilaiseen kattoidentiteettiin – tuki turkkilais- ja marokkolaistaustaisten muslimien myönteisiä asenteita sekä kansallista enemmistöä että Alankomaiden yhteiskunnan muita vähemmistöryhmiä kohtaan. Haasteena on kuitenkin eri ryhmiä yhdistävän kattoidentiteetin muodostaminen: ryhmäjäsenyydet ovat ihmisille tärkeitä ja niistä ei hevin luovuta. Erityisesti vähemmistöt vastustavat usein ”ylhäältä päin tulevia” uudelleenmäärittelyjä. Ratkaisuksi on ehdotettu niin sanottua kaksoisidentiteettiä (dual identity); sen sijaan, että esimerkiksi Suomen somalien tulisi olla joko ”suomalaisia” tai ”somaleita”, he voisivatkin olla ”suomensomaleita”.

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että ryhmien välisiä suhteita voi parhaiten edistää yhdistämällä eri lähestymistapoja tilanteeseen sopivalla tavalla: Jos kaksi ihmistä tuleekin tilanteeseen ryhmiensä edustajina, heitä on silti hyvä tukea tutustumaan toisiinsa myös yksilöinä. Enemmistön kohdalla on ehkä hyvä pyrkiä yhteiseen sisäryhmäidentiteettiin ja vähemmistön kohdalla puolestaan kaksoisidentiteettiin. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että enemmistösuomalaisia kannustetaan ymmärtämään suomalaisuus ihonväristä, äidinkielestä ja uskonnosta riippumattomana identiteettinä, kun taas etnisiä vähemmistöjä tuetaan samaistumaan sekä suomalaisuuteen että omaan vähemmistöryhmään.

Tutkimusta sosiaalisesta identiteetistä

Kuten yllä jo totesin, sosiaalisen identiteetin lähestymistapa pätee kaikenlaisiin ryhmiin, olivatpa ne sitten uskonnollisia, kansallisia, poliittisia tai mitä muuta tahansa. Lähestymistapa onkin osoittautunut käyttökelpoiseksi työkaluksi mitä erilaisimpien ryhmäilmiöiden ymmärtämiseen. Olen itse mukana kahdessa Helsingin yliopiston tutkimusryhmässä, joissa tehdään sosiaaliseen identiteettiin liittyvää tutkimusta: Finnish Interdisciplinary Study of Social Identity Transmission (FIDSIT, http://blogs.helsinki.fi/sosiaalinen-identiteetti) toimii teologisen tiedekunnan yhteydessä ja tekee tutkimusta identiteettiprosesseista sekä historiallisessa että nykypäivän kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa. Etnisten suhteiden sosiaalipsykologit (ESSO, https://blogs.helsinki.fi/esso-group/) puolestaan kokoaa nimensä mukaisesti yhteen ennen kaikkea etnisten mutta myös muiden ryhmien keskinäisiä suhteita tutkivia sosiaalipsykologeja.

Sosiaalisen identiteetin teoriasta ja sen soveltamisesta ryhmien välisten jännitteiden purkamiseen voi lukea esimerkiksi Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusta Vähemmistöjen väliset suhteet: Tutkimustuloksia ja toimintaehdotuksia (Pauha & Jasinskaja-Lahti, 2017). Julkaisu on vapaasti saatavilla osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-327-186-9 

Islamin uhka aivokuvissa

Nopea reagointi mahdollisiin uhkiin on ollut ensiarvoisen tärkeää ihmislajin selviytymisen kannalta. Kun nälkäinen leijona tai hallinnasta karannut auto on syöksymässä päälle, ei auta jäädä pohtimaan parasta toimintamallia, vaan on hypättävä pois alta. Ihmisaivoihin onkin kehittynyt mekanismeja, jotka rekisteröivät nopeasti ympäröivät uhat ja reagoivat niihin automaattisesti, ilman tietoista harkintaa. Erityisen keskeinen aivoalue uhkien automaattisen tunnistamisen ja niihin vastaamisen kannalta on amygdala eli mantelitumake – pieni hermosolurypäs syvällä aivojen keskiosissa. 

Ihminen on perustavanlaatuisella tavalla yhteisöllinen eläin, ja yksilön eloonjäänti onkin monella tavalla riippuvainen muista ihmisistä. Ryhmässä on voimaa, oli sitten kyse suurriistanmetsästyksestä tai puolustautumisesta petoeläimiä ja vihamielisiä ihmisryhmiä vastaan. Ryhmän menettäminen on usein merkinnyt kuolemaa. Ihmisen aivot reagoivatkin omaan ryhmään kohdistuviin uhkiin samalla tavalla kuin häneen itseensä kohdistuviin uhkiin. On olemassa myös näyttöä siitä, että amygdalan reaktio on erityisen voimakas silloin, kun omaa ryhmää uhkaa vihamieliseksi koettu toinen ryhmä – siis silloin, kun ”ne” ovat ”meitä” vastaan.

Islamista ja muslimeista on viime vuosikymmenten aikana tullut yksi keskeisimmistä uhkakuvista niin sanotuissa länsimaissa. Vuonna 2016 alle 0,01 prosenttia Yhdysvaltojen kuolemantapauksista liittyi terrorismiin, mutta esimerkiksi New York Times -sanomalehden uutisoimista kuolemista yli kolmasosa oli terroristien syytä. Muslimien tekemistä terroriteoista raportoitiin lähes neljä kertaa todennäköisemmin kuin muista. Kun joukkotiedotusvälineet tulvivat uutisia muslimien tekemistä surmatöistä, ei ole ihme, jos islam alkaa pelottaa. Vuonna 2018 tehdyn ISSP-tutkimuksen mukaan yli puolet (56 %) suomalaisista pitikin muslimeita uhkana.

Dorottya Lantos, Yong Hui Lau, Winnifred Louis ja Pascal Molenberghs käyttivät fMRI-aivokuvantamismenetelmää sen selvittämiseen, miten aivot reagoivat muslimien uhkaan. Tutkimukseen osallistui yhteensä 30 eri-ikäistä valkoihoista australialaista naista ja miestä. Tutkittaville näytettiin lyhyitä videopätkiä, joissa stereotyyppisen arabin näköinen mieshenkilö nimitti länsimaalaiset islamin vihollisiksi ja uhkasi muslimien tappavan heidät. Kuten tutkijat olettivatkin, videoiden katselu sai aikaan lisääntynyttä aivotoimintaa amygdalassa. Videot näyttivät laukaisevan tutkittavien aivoissa tahdosta riippumattoman hälytystilan, joka valmisti heitä torjumaan mahdollista vaaraa.

Lantos ja kumppanit halusivat selvittää myös, mitä aivoissa tapahtuu, kun uhkaavaksi koetun ryhmän edustaja käyttäytyykin ennakkokäsityksistä poikkeavalla tavalla. Tutkittaville näytettiin siksi myös videopätkiä, joissa stereotyyppinen arabimies korostaa islamin rauhanomaisuutta ja peräänkuuluttaa muslimien ja länsimaalaisten harmonista yhteiseloa. Rauhanomainen viesti sai aikaan lisääntynyttä aivotoimintaa erityisesti aivokuoren etuotsalohkoissa ja pihtipoimun etuosassa. Kyseiset aivoalueet liittyvät muun muassa vaistonvaraisten reaktioiden tukahduttamiseen, toisten ihmisten mielentilojen tulkitsemiseen (eli niin sanottuun ”mielen teoriaan”) ja ristiriitaisten tunteiden käsittelyyn. Lantosin ja kumppanien mukaan muslimimiehen rauhantarjous rikkoi muslimeihin liitettyä stereotypiaa, ja tutkittavien aivot alkoivat siksi käsitellä ennakkokäsityksen ja havainnon välistä ristiriitaa, arvioida muslimimiehen sanojen vilpittömyyttä ja torjua muslimeihin liittyvää automaattista pelkoreaktiota.

Oleellista on se, että uhkauksen synnyttämä aivovaste on automaattinen, tahdosta riippumaton ja nopea, kun taas rauhantarjouksen aktivoimat aivojen osat liittyvät tahdonalaisempaan, tietoisempaan ja hitaampaan prosessointiin. Uhkakuvat on helppo laukaista, mutta niiden torjuminen ja purkaminen edellyttävät vaivannäköä.

Lantos, D., Lau, Y. H., Louis, W., & Molenberghs, P. (2020). The neural mechanisms of threat and reconciliation efforts between Muslims and Non-Muslims. Social Neuroscience, 15(4), 420–434.

Ateistien uskonnollinen identiteetti ja asenteet uskovia kohtaan

Lomat ja loppukevään koronahässäkät ovat pitäneet minut poissa blogin parista. Nyt on kuitenkin aika tehdä paluuta. Hyvänä lisäkannustimena on se, että pitkään työstämäni artikkeli julkaistiin viime viikolla – vieläpä oman alani ehkä keskeisimmässä lehdessä, International Journal for the Psychology of Religionissa.  

Artikkeli perustuu kansainväliseen kyselytutkimukseen, johon osallistui yhteensä 1792 vastaajaa Suomesta, Saksasta, Norjasta ja Australiasta. Valtaosa tutkimushankkeestamme keskittyy uskovien ja ei-uskovien asenteiden vertailemiseen, ja siksi pyrimmekin saamaan aineistoomme yhtä paljon niitä, jotka uskovat jumalaan, ja niitä, jotka eivät usko. Vastikään julkaistu artikkelimme tarkasteli kuitenkin yksinomaan ei-uskovia ja sitä, miten uskosta luopuminen vaikuttaa yhtäältä uskonnolliseen identiteettiin ja toisaalta asenteisiin uskovia kohtaan.

Uskonnontutkimuksen piirissä on korostettu, ettei uskonnollisuus ole sama asia kuin jumalusko. Jumaluskon puute ei vastaavasti merkitse täydellistä uskonnottomuutta, vaan ateisti voi kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan tai harjoittaa uskontoa. Kaimani, kollegani ja kustokseni Teemu Taira on omissa töissään arvioinut, että kolmasosa tai jopa puolet suomalaisista ateisteista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ateisteillakin voi olla uskonnollisia tarpeita ja kaipuita, mistä kertoo muun muassa Uskontoa ateisteille -tyylisten kirjojen ja Sunday Assemblyn kaltaisten ”ateististen kirkkojen” saama suosio.  

Halusimme omassa tutkimuksessamme selvittää, kuinka yleisesti ei-uskovat pitävät itseään uskonnollisina tai kokevat olevansa osa jotain uskonnollista yhteisöä. Pyrimme toisin sanoen selvittämään, kuinka voimakas uskonnollinen identiteetti ei-uskovilla on. Halusimme lisäksi tietää, riippuuko uskonnollisen identiteetin voimakkuus siitä, onko vastaaja ollut ateisti koko elämänsä vai onko hän joskus elämässään uskonut.

Aineistossamme oli yhteensä 758 vastaajaa, jotka ilmoittivat, että eivät usko jumalaan. Heistä 466 ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan uskonut, ja loput 292 taas olivat uskoneet aiemmin mutta sittemmin luopuneet uskostaan. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että uskosta luopuminen (tai maailmankuvan muutos yleisemminkään) ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan on tyypillisesti pitkä ja monivaiheinen prosessi. Uskon loppuminen ei välttämättä myöskään pyyhi pois kaikkea uskonnollista. Oletimmekin, että uskosta luopuneilla saattaisi elinikäisiä ateisteja todennäköisemmin olla jäänteitä uskonnollisesta identiteetistä. Oletuksemme osoittautui paikkansapitäväksi: vaikka sekä uskosta luopuneet että elinikäiset ateistit olivat yleisesti hyvin epäuskonnollista porukkaa, uskosta luopuneiden keskuudessa oli selvästi enemmän sellaisia vastaajia, jotka pitivät itseään ainakin jossain määrin uskonnollisina.

Uskonnollisen identiteetin lisäksi halusimme tutkia sitä, kuinka uskosta luopuminen vaikuttaa asenteisiin uskovia kohtaan. Eräs sosiaalipsykologian vakiintuneimmista näkemyksistä on niin sanottu sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT), jonka mukaan ihmisillä on luontainen taipumus suosia niitä, joiden he kokevat kuuluvan itsen kanssa samaan ryhmään – siis olevan ”omaa porukkaa” tai ”yksiä meistä”. Oman ryhmän suosimista muiden ryhmien kustannuksella esiintyy täysin riippumatta siitä, millaiset ryhmät ovat kyseessä. Siksi oletimme, että vähäinenkin tunne uskonnolliseen yhteisöön kuulumisesta saisi ateistit myötämielisemmiksi uskovia kohtaan. Tämäkin oletus sai tukea aineistosta: uskonnollinen identiteetti ja asenteet uskovia kohtaan olivat yhteydessä. Mielenkiintoista kyllä, uskonnollinen identiteetti ennakoi myönteisiä asenteita kaikenlaisia uskonnollisia ryhmiä kohtaan. Ne, jotka pitivät itseään edes jossain määrin uskonnollisina, suhtautuivat muita myönteisemmin niin oman maan uskonnolliseen enemmistöön kuin muslimeihin ja muihin uskonnollisiin vähemmistöihinkin.

Vertasimme uskosta luopuneiden ja elinikäisten ateistien asenteita uskovia kohtaan ja totesimme uskosta luopuneiden suhtautuvan keskimäärin myönteisemmin niin uskonnolliseen enemmistöön kuin vähemmistöihinkin. Uskosta luopuneiden ja elinikäisten ateistien välinen asenne-ero selittyi kuitenkin kokonaan eroilla uskonnollisen identiteetin voimakkuudessa: uskosta luopuminen ei suoraan vaikuttanut asenteisiin uskovia kohtaan, mutta uskosta luopuneilla oli elinikäisiä ateisteja todennäköisemmin joitain uskonnollisuuden jäänteitä, ja nämä jäänteet tukivat myötämielistä suhtautumista uskonnollisiin ryhmiin.

Tutkimuksemme päätulokset voi tiivistää seuraavasti:

• Uskosta luopuneilla on elinikäisiä ateisteja useammin jonkinlainen (edes heikko) uskonnollinen identiteetti.
• Uskonnollinen identiteetti ennakoi myönteistä asennoitumista uskonnollisiin ryhmiin.
• Uskosta luopuneet suhtautuvat elinikäisiä ateisteja myönteisemmin uskoviin. Myönteisemmät asenteet selittyvät uskonnollisen identiteetin jäänteillä, joita uskosta luopuneilla edelleen on. 

(Jos haluat lukea artikkelin, mutta sinulla ei ole pääsyä kokotekstitietokantaan, voit ladata julkaistavaksi hyväksytyn eli niin sanotun post-print-version tästä.)

Pauha, T., Renvik, T. A., Eskelinen, V., Jetten, J., van der Noll, J., Kunst, J. R., Rohmann, A., & Jasinskaja-Lahti,I. (2020). The Attitudes of Deconverted and Lifelong Atheists Towards Religious Groups: The Role of Religious and Spiritual Identity. The International Journal for the Psychology of Religion.

Uskonnosta ja ennakkoluuloista

Eräs uskontopsykologian keskeisimmistä tutkimuskohteista on ollut uskonnon ja ennakkoluuloisuuden välinen yhteys, jota on selvitelty ainakin 1940-luvulta asti. Valtaosa varhaisista tutkimuksista totesi selkeän yhteyden näiden kahden asian välillä: keskimääräistä uskonnollisemmat ihmiset olivat tyypillisesti myös keskimääräistä ennakkoluuloisempia. Käsitys on sittemmin monipuolistunut ja on todettu, että tietyt uskonnollisuuden tyypit ovat muita enemmän yhteydessä ennakkoluuloihin. Erityisen paljon näyttöä on fundamentalismin ja ennakkoluulojen yhteydestä. Fundamentalistinen usko yhteen ainoaan muuttumattomaan uskonnolliseen totuuteen näyttäisi lisäävän kielteisiä asenteita esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä ja muita uskontoja kohtaan.

Fundamentalismin ja ennakkoluuloisuuden välistä yhteyttä on usein selitetty mustavalkoisella ajattelutavalla. Fundamentalistin maailma jakautuu selkeään hyvään ja pahaan, mikä heijastuu myös siihen, kuinka fundamentalisti suhtautuu muihin ihmisiin. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan kyse ei ole niinkään fundamentalistisen mielen erityislaadusta vaan siitä, että ihmiset noin ylipäätään tuppaavat suhtautumaan kielteisesti toisella tavalla ajatteleviin. Fundamentalismin ja ennakkoluuloisuuden välillä havaittu yhteys johtuisikin siis siitä, että tutkimuksissa on tavallisesti tutkittu sellaisia ennakkoluulon kohteita, jotka fundamentalistien näkökulmasta edustavat heille vastakkaisia arvoja.

Mark J. Brandt ja Daryl R. Van Tongeren ovat omassa tutkimuksessaan testanneet näitä kahta selitystä ja todenneet, että mustavalkoisella ajattelulla saattaa olla jonkin verran merkitystä, mutta vaihtoehtoinen selitys on selvästi parempi. Kun tutkimuksessa otetaan huomioon monipuolisesti erilaisia ennakkoluulojen kohteita, fundamentalismin aste ei niinkään ennakoi ennakkoluulojen voimakkuutta vaan sitä, mihin ryhmiin ne kohdistuvat. Fundamentalistit suhtautuvat keskimääräistä kielteisemmin esimerkiksi ateisteihin, seksuaalivähemmistöihin, liberaaleihin ja feministeihin – muut kuin fundamentalistit puolestaan esimerkiksi katolisiin, konservatiiveihin, kristittyihin ja Teekutsuliikkeeseen. Sama tulos saatiin, kun fundamentalismin sijasta tutkittiin yleisesti uskonnollista uskoa.

Filip Uzarevic, Vassilis Saroglou ja Antonio Muñoz-García ovat omassa tutkimuksessaan vertailleet ateistien, agnostikkojen ja kristittyjen asenteita erilaisia ihmisryhmiä kohtaan. Lomakekyselynä toteutettuun tutkimukseen osallistui yhteensä 999 vastaajaa kolmesta eri maasta: Espanjasta, Ranskasta ja Iso-Britanniasta. Ateistit ja agnostikot suhtautuivat kaikissa kolmessa maassa selvästi kristittyjä kielteisemmin uskonnollisiin fundamentalisteihin, katolisiin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustajiin (”antigay activists”). Uzarevic, Saroglou ja Muñoz-García kartoittivat myös muslimeihin, buddhalaisiin ja kiinalaisiin kohdistuvia asenteita, mutta näissä ei havaittu eroja uskovien ja ei-uskovien välillä. Ainoana poikkeuksena oli Espanja, missä kristityt suhtautuivat selvästi kielteisemmin kiinalaisiin kuin ateistit ja agnostikot.

Näiden kahden tutkimuksen perusteella vaikuttaa siis siltä, että myös ei-uskovilla on omia ennakkoluulojaan, jotka tyypillisesti kohdistuvat muun muassa erilaisiin kristillisiin ja konservatiivisiin ryhmiin. Minulla on kuitenkin pieni henkilökohtainen ongelma näiden tutkimusten kanssa: Tunnustan itse suhtautuvani kielteisesti esimerkiksi siihen, jos joku vastustaa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoista kohtelua, mutta olen varsin haluton kutsumaan tätä kielteistä asennettani ennakkoluuloksi. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustaminen ilmentää mielestäni ennakkoluuloja, eikä ennakkoluulon vastustaminen minusta ole ennakkoluuloa. Tämä asennoitumiseni saattaa toisaalta kertoa varsin paljon siitä, mihin päähän itse sijoitun fundamentalismi- ym. asteikoilla…

Brandt, M. J., & Van Tongeren, D. R. (2017). People both high and low on religious fundamentalism are prejudiced toward dissimilar groups. Journal of Personality and Social Psychology, 112(1), 76-97.

Uzarevic, F., Saroglou, V., & Muñoz-García, A. (2019). Are atheists unprejudiced? Forms of nonbelief and prejudice toward antiliberal and mainstream religious groups. Psychology of Religion and Spirituality. Advance online publication.

Mielikuvien moraalittomat ateistit

Vaikka ateismi ja uskonnottomuus lisääntyvät eri puolilla maailmaa, tutkimukset osoittavat, että ateisteihin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti. Yleinen epäilys on, että uskonnottomuus tekee moraalittomaksi; monien on vaikea ymmärtää, miksi ateistit käyttäytyisivät moraalisesti, jos he eivät kerran usko tuonpuoleisessa odottavaan palkkioon tai rangaistukseen.

Jazmin L. Brown-Iannuzzin, Stephanie McKeen ja Will M. Gervaisin tutkimuksen hypoteesina on, että ateismia kohtaan tunnetut ennakkoluulot heijastuvat myös ateisteja koskeviin mielikuviin. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa suurelle joukolle (n = 377) Internetin käyttäjiä näytettiin sarja tietokoneella generoituja kasvokuvia. Kasvokuvat näytettiin kaksi kerrallaan siten, että tutkittavien piti joka kuvaparin kohdalla päättää, kumpi kuvaparin henkilöistä näyttää enemmän siltä, että uskoo Jumalaan. Tutkijat yhdistivät tyypillisimmät uskovaan liitetyt piirteet yhdeksi kuvaksi ja tyypillisimmät ateistiin liitetyt piirteet toiseksi kuvaksi ja saivat näin aikaan kaksi uutta kasvokuvaa: "tyypillisen uskovan" kasvot ja "tyypillisen ateistin" kasvot.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa uusille koehenkilöille (n = 332) näytettiin kasvokuvia, joiden joukossa olivat myös tyypillisen uskovan kasvot ja tyypillisen ateistin kasvot, ja heitä pyydettiin arvioimaan kasvokuvien herättämiä vaikutelmia. Tyypillisen uskovan kasvot synnyttivät koehenkilöissä selvästi myönteisempiä tuntemuksia kuin tyypillisen ateistin kasvot: tyypillisen uskovan kasvoja pidettiin esimerkiksi ateistia luotettavampina, moraalisempina, lämpimämpinä ja puoleensavetävämpinä.

Tutkimuksen viimeiseen vaiheeseen värvättiin taas uudet koehenkilöt (n = 273), jotka saivat lukea kuvauksen joko hyvästä tai pahasta teosta ja sitten päättää, kumpi heille esitetyn kuvaparin henkilöistä todennäköisemmin tekisi jotain sellaista. Tuloksena oli, että tyypillisen ateistin kasvot liitettiin selvästi useammin moraalittomuuksiin kuin tyypillisen uskovan kasvot.

Yhteenvetonaan tutkijat toteavat, että ateismiin kohdistuvat ennakkoluulot heijastuivat tutkimukseen osallistuneiden mielikuviin ja tutkimuksen hypoteesi sai täten tukea. Koehenkilöiden mielikuvissa ateisteihin liitettiin sellaisia piirteitä, jotka saavat heidät vaikuttamaan epäluotettavilta ja moraalittomilta. Tutkimus tehtiin kuitenkin Yhdysvalloissa, ja tutkijat itsekin arvelevat, etteivät tulokset päde sellaisenaan esimerkiksi Suomessa.

Brown-Iannuzzi, J. L., McKee, S., & Gervais, W. M., (2018). Atheist Horns and Religious Halos: Mental Representations of Atheists and Theists. Journal of Experimental Psychology: General, 147(2), 292-297.