Uskoon tulo ja identiteettitarpeet

Tutkimuksissa on todettu, että uskonnollisuus on yhteydessä psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Yhteyttä on selitetty monenlaisilla mekanismeilla: Eräiden tutkimusten mukaan uskovilla on keskimääräistä terveellisemmät elämäntavat ja vähemmän erilaista riskikäyttäytymistä, esimerkiksi päihteiden käyttöä. Toisten tutkimusten mukaan lupaukset tuonpuoleisesta onnesta suojaavat kuolemanpelolta. Selitykset ovat monet, eikä yksikään niistä varmasti tyhjennä koko pajatsoa.

Identiteettitutkijana kiinnostuin heti Rita Phillipsin, Vincent Connellyn ja Mark Burgessin artikkelista, jossa uskonnon ja terveyden yhteyttä selitetään niin sanotun identiteettiprosessiteorian (Identity Process Theory, IPT) avulla. Teorian mukaan ihminen pyrkii muodostamaan itsestään käsityksen, joka palvelee kuutta eri tarvetta: 1) tarvetta kokea jatkuvuutta oman menneisyyden ja nykyisyyden välillä, 2) tarvetta kokea olevansa yksilö, 3) tarvetta kokea hallitsevansa omaa elämäänsä, 4) tarvetta kokea itsensä arvokkaaksi, 5) tarvetta kokea elämä mielekkääksi ja merkitykselliseksi sekä 6) tarvetta kokea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Jos identiteetti ei riitä täyttämään näitä kuutta tarvetta riittävässä määrin, sitä täytyy muuttaa. Jos henkilö ei esimerkiksi koe merkityksen ja yksilöllisyyden tunteita työssään, hän ei todennäköisesti rakenna identiteettiään ammatin vaan esimerkiksi harrastuksen tai perhesuhteiden varaan. 

Phillips, Connelly ja Burgess haastattelivat tutkimustaan varten kahdeksaa eri-ikäistä miestä ja naista, joita yhdisti se, että he kaikki kuuluivat karismaattisiin kristillisiin yhteisöihin, rukoilivat vähintään tunnin ajan joka päivä ja olivat kokeneet kääntymyskokemuksen (eli ”tulleet uskoon”). Kaikki haastateltavat kuvasivat uskoon tuloa edeltävää aikaa tavalla, joka tutkijoiden mukaan viittasi edellä mainitun kuuden identiteettitarpeen täyttymättömyyteen: Heidän tarinoissaan toistui kokemus yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, jota he olivat pyrkineet täyttämään hakeutumalla mukaan esimerkiksi rikollisjengiin tai johonkin alakulttuuriin. He olivat mukautuneet parhaansa mukaan ympäristön normeihin, mikä puolestaan oli heikentänyt tunnetta oman elämän hallinnasta ja omasta yksilöllisyydestä. 

Uskoon tulon jälkeistä elämää puolestaan leimasi kokemus Jumalan rakkaudesta, joka oli heidän osanaan ilman ehtoja ja ansioita. Usea haastateltava koki Jumalan luoneen juuri hänet, juuri tietynlaiseksi ja juuri tiettyä tarkoitusta varten. Tämä pönkitti heidän merkityksen tunnettaan ja uskoaan omaan arvoon ja erityisyyteen. Usko Jumalan varauksettomaan rakkauteen puolestaan vapautti heidät tavoittelemasta muiden ihmisten hyväksyntää. Haastateltavat eivät tunteneet tarvetta mukautua muiden toiveisiin, mikä lisäsi kokemusta oman elämän hallinnasta. Luottamus Jumalan armoon auttoi antamaan anteeksi itselle ja muille, mikä tuki henkistä hyvinvointia ja hyviä sosiaalisia suhteita. 

Tutkimuksen suurin heikkous on mielestäni se, että tiedot uskoon tulosta ja sitä edeltävästä ajasta perustuvat haastateltavien muistikuviin – ja ihmisillä tuppaa olemaan taipumus muistaa elämänsä tavalla, joka saa heidän nykyisen minänsä näyttäytymään hyvässä valossa. Omaa uskoon tuloa perustellaan sekä itselle että muille korostamalla sitä edeltäneen ajan  ankeutta ja sitä seuranneen ajan auvoisuutta. Moni omaan tutkimukseeni osallistunut ex-muslimi muisti aivan vastaavasti entisen uskonnollisen elämänsä synkkänä aikana, johon uskosta luopuminen toi valon. Olipa ihmisen oma vakaumus uskonnollinen tai uskonnoton, ihmisellä on tarve nähdä se vaihtoehtoja parempana ja muokata oma elämäntarina palvelemaan tätä tarvetta.

Phillips, R., Connelly, V., & Burgess, M. (2021). Explaining the relationship between religiosity and increased wellbeing avoidance of identity threat as a key factor. Journal of Beliefs & Values, 42(2), 163–176. https://doi.org/10.1080/13617672.2020.1799152

Uskonnollisuus ja henkisyys naisten ruumiinkuvan tukena

Kristinusko nähdään usein ruumiskielteisenä tai jopa ruumisvihamielisenä perinteenä; keskeistä on sielun hyvinvointi, ja kaikki ruumiillinen on sen rinnalla toisarvoista tai jopa haitallista. Aisti-iloista ja ruumiin tarpeista kieltäytyminen, esimerkiksi paasto ja selibaatti, ovat aina kuuluneet kristilliseen uskonnolliseen elämään. Toisinaan ruumista on jopa suoranaisesti rääkätty: Dan Brownin menestyskirja Da Vinci -koodi esimerkiksi teki tunnetuksi katolisen Opus Dei -järjestön tavan käyttää katumusharjoituksissa piiskaa ja reiden ympäri sidottua cilice-piikkivyötä.

Voidaanko kristinuskossa – tai uskonnossa yleensä – silti havaita myös jotain kehopositiivista? Näin uskovat ainakin Marika Tiggemann ja Kristy Hage, jotka ovat tutkineet uskonnollisuuden ja henkisyyden yhteyksiä naisten ruumiinkuvaan. Tutkimuksen aineisto kerättiin internet-kyselyllä, johon vastasi yhteensä 345 eri-ikäistä australialaista naista.

Tiggemann ja Hage jaottelivat tutkittavansa uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin. Uskonnollisiksi luokiteltiin ne vastaajat, jotka ilmoittivat kannattavansa jotain uskontoperinnettä ja lisäksi käyvänsä uskonnollisissa tilaisuuksissa vähintään muutaman kuukauden välein. Naisista noin 40 % ilmoitti olevansa kristittyjä ja 10 % jonkin muun uskonnon kannattajia, mutta vain 20 % kertoi osallistuvansa uskonnolliseen tilaisuuteen useammin kuin pari kertaa vuodessa. Kun tutkijat vertasivat uskonnollisten ja ei-uskonnollisten ruumiinkuvia, he havaitsivat, että uskonnolliset suhtautuivat omaan ruumiiseensa keskimäärin myönteisemmin kuin ei-uskonnolliset. Tutkijat arvelevat, että esimerkiksi uskonnolliset käsitykset ihmisestä Jumalan kuvana tai ruumiista Pyhän Hengen temppelinä (1. Kor. 6:19) saattavat tukea myönteistä suhdetta omaan kehoon.

Henkisyys määriteltiin tutkimuksessa täyttymyksen, rauhan ja elämän merkityksen etsimiseksi sekä kokemukseksi yhteydestä maailman kanssa. Kyselyvastausten analyysi osoitti, että myös henkisyys on yhteydessä myönteiseen ruumiinkuvaan. Yhteys johtuu kiitollisuuden tunteista ja ei-esineellistävästä suhtautumisesta omaan ruumiiseen: Henkisyyteen liittyy tunne yhteenkuuluvuudesta maailman ja muiden ihmisten kanssa, mikä saa tuntemaan kiitollisuutta, esimerkiksi omasta ruumiista ja sen toiminnasta. Henkisyys myös suuntaa huomion pois omasta ulkoisesta olemuksesta ja kohti sisäistä täyttymystä tai rauhaa, mikä niin ikään pönkittää positiivista ruumiinkuvaa.

Tiggemannin ja Hagen tutkimukseen osallistui pelkästään naisia, ja tutkijat arvelevat, etteivät heidän tuloksensa ainakaan sellaisenaan päde miehiin. Henkisyydestä johtuva kiitollisuus vaikuttaa ehkä vähemmän miesten kuin naisten ruumiinkuvaan, koska miehisyyden normit eivät juuri kannusta miehiä tuntemaan tai ilmaisemaan kiitollisuutta. Esineellistävä suhde omaan ruumiiseen ei myöskään ole yhtä tyypillistä miehille kuin naisille, eikä miesten henkisyydellä siksi välttämättä ole suurta vaikutusta esineellistävään suhtautumiseen ja sitä kautta ruumiinkuvaan.

Tiggemann, M., & Hage, K. (2019). Religion and spirituality: Pathways to positive body image. Body Image, 28, 135-141.

Hulluutta vai hartautta? Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja uskonnolliset kokemukset

Olen aina ollut kiinnostunut tietoisuuden psykologiasta ja erityisesti muuttuneista tajunnantiloista. Osaltaan juuri siksi päädyin suuntautumaan uskontopsykologiaan. Uskonnonharjoituksen yhteydessä kun esiintyy monenlaisia arkikokemuksesta poikkeavia tiloja. Transsitilat, näyt ja ilmestykset ovat joskus niin dramaattisia, että ulkopuolinen ei oikein tiedä, mitä ajatella niistä. Jos joku sanoo kohdanneensa jumalan, onko hän profeetta vai mielisairas? Mikä oikeastaan erottaa uskonnollisen ja psykoottisen kokemuksen?

Eva Ouwehand ja kumppanit ehdottavat tutkimuksessaan, että uskonnollisen ja psykoottisen vastakkainasettelu ei välttämättä ole mielekäs – tai ainakaan välttämätön – tapa jäsentää inhimillistä kokemusmaailmaa. Tutkimusta varten haastateltiin 35 mielenterveyskuntoutujaa, jotka olivat toipumassa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä eli ns. bipolaarihäiriöstä. Tutkijat selvittivät, millaisia uskonnollisia ja henkisiä kokemuksia liittyi yhtäältä häiriön eri vaiheisiin (maniaan ja masennukseen) ja toisaalta oireettomiin jaksoihin.

Erilaisia uskonnollisia ja henkisiä kokemuksia esiintyi selvästi eniten manian yhteydessä: vain neljä haastateltavista ei ollut kokenut manian aikana mitään uskonnolliseksi tulkittavaa. Noin puolet vastaajista oli tuntenut jumalallista läsnäoloa tai kokenut muuten olevansa yhteydessä johonkin perustavanlaatuisempaan todellisuuteen (esimerkiksi luontoon, maailmankaikkeuteen, ihmiskuntaan tai omaan sisimpään). Vastaavasti noin puolet vastaajista kertoi manian aikaisesta kutsumuksesta tai jumalalta saadusta tehtävästä, joka saattoi liittyä esimerkiksi muiden auttamiseen tai uskon julistamiseen. Noin joka kolmas vastaaja kertoi, että asiat alkoi nähdä uudella tavalla manian aikana. Mikään ei tuntunut enää sattumanvaraiselta vaan kaikella oli merkitys. Esimerkiksi tietty numero saattoi saada jonkin aivan erityisen, salatun merkityksen. Muutamat vastaajat olivat myös nähneet näyissä esimerkiksi kuolleita läheisiään, enkeleitä, valo-olentoja tai uskonnollisia symboleita. Jotkut olivat kuulleet ääniä tuonpuoleisesta, toiset tunteneet irtautuvansa ruumiistaan. Uskonnollisiin kokemuksiin saattoi liittyä ”äärimmäistä onnea” ja muita poikkeuksellisen voimakkaita tunnetiloja sekä epätavallisia ruumiillisia tuntemuksia, joita kuvattiin esimerkiksi kehon läpi virtaaviksi energioiksi tai pään sisällä palaviksi ilotulitteiksi.

Manian aikaiset uskonnolliset kokemukset olivat usein myönteisiä, mutta noin joka kolmannessa vastaajassa ne herättivät ennen kaikkea pelkoa. Kokemus ykseydestä perimmäisen todellisuuden kanssa saattoi esimerkiksi laukaista pelon minän häviämisestä tai tuhoutumisesta. Myös synninpelkoa esiintyi manioiden yhteydessä.

Masennus johti monilla vastaajista paitsi tunne-elämän myös uskonnollisten kokemusten latistumiseen. Usko ja uskonnolliset kokemukset valuivat tyhjiin. Epäilykset heräsivät ja manian aikana syntyneet uskonnolliset oivallukset alkoivat tuntua haavekuvilta. Monet kokivat syyllisyyttä uskonsa horjumisesta ja pelkäsivät jumalan rangaistusta. Jotkut kuitenkin saivat masennuksen keskelläkin kokemuksia, jotka auttoivat uskomaan huolehtivaan jumalaan. Esimerkiksi summamutikassa avatusta Raamatun kohdasta saattoi löytyä lause, joka tuntui sopivan juuri omaan tilanteeseen.

Tutkimuksen vastaajien välillä oli paljon eroja siinä, missä määrin heillä oli uskonnollisia kokemuksia oireettomien jaksojen aikana. Joillain vastaajista ei ollut minkäänlaisia uskonnollisia kokemuksia oireettomina kausina. Yli puolet vastaajista koki kuitenkin myös oireettomina aikoina ykseyden, merkityksellisyyden ja kutsumuksen tunteita, jotka muistuttivat manian aikaisia mutta olivat vähemmän intensiivisiä.

Ouwehand ja kumppanit painottavat, että valtaosa heidän tutkimukseensa osallistuneista tulkitsi manian aikaiset kokemuksensa psykoosin oireiksi. Samalla he kuitenkin näkivät ne uskonnollisesti ja henkisesti merkityksellisinä. Ei siis ole niin, että kokemus on joko uskonnollinen tai psykoottinen, vaan se voi kokijalle itselleen olla molempia. Tämä Ouwehandin ja kumppanien huomio toi ainakin minulle mieleen psykedeelien parissa tehdyt tutkimukset: psilosybiinin, LSD:n tai vastaavien avulla on pystytty synnyttämään kokemuksia, jotka ovat kokijoilleen olleet uskonnollisesti jopa käänteentekeviä – siitäkin huolimatta, että kokijat ovat hyvin tienneet olevansa psykoaktiivisen aineen vaikutuksen alaisina! Mielenterveyden häiriö tai huumaava ainekin voi muuttaa arkikokemusta tavalla, jolla on kauaskantoiset vaikutukset maailmankuvaan.

Ouwehand, E., Muthert, H., Zock, H., Boeije, H., & Braam, A. W. (2018). Sweet Delight and Endless Night: A Qualitative Exploration of Ordinary and Extraordinary Religious and Spiritual Experiences in Bipolar Disorder. The International Journal for the Psychology of Religion, 28(1), 31-54.

Itsemurha ja uskonnon eri ulottuvuudet

Miten mitata uskontoa?

Tilastolliset tutkimukset tarkastelevat uskonnollisuutta usein yksiulotteisena muuttujana. Uskonnollisuus ajatellaan pituutta tai painoa vastaavana ominaisuutena, jota voidaan kuvata yhdellä lukuarvolla: uskonnollisuutta voi olla paljon tai vähän, ja ihmiset voitaisiin ainakin periaatteessa järjestää jonoon uskonnollisuuden asteen mukaan siten, että toisessa päässä seisoo kaikkein uskonnollisin ihminen ja toisessa taas vähiten uskonnollinen. Varsin usein yksiulotteista uskonnollisuutta vieläpä mitataan vain yhdellä kyselylomakkeen osiolla, esimerkiksi sellaisella kuin ”Pidän itseäni uskonnollisena ihmisenä (1 = täysin eri mieltä, 7 = täysin samaa mieltä)”.

Uskonnollisuuden typistäminen yksiulotteiseksi muuttujaksi on kuitenkin monella tapaa ongelmallista. Kumpi on uskonnollisempi: hän, joka käy aktiivisesti seurakunnan tilaisuuksissa mutta lähinnä tapaamassa ystäviä, vai hän, joka vierastaa järjestäytynyttä uskonnollisuutta ja juttelee silti joka ilta isoäidilleen Taivaassa? Tai kumpi on uskonnollisempi: hän, jolle Raamatun luomiskertomukset ovat historiallisesti tosia, vai hän, jolle ne ovat vertauskuva Jumalan ja luomakunnan suhteesta? Onko uskonnollisuuden määrä ylipäätään mielekäs tapa puhua tällaisista uskonnollisuuden vivahteista?

Usein oleellista ei ole niinkään se, onko henkilö uskonnollinen, vaan se, millä tavalla hän on uskonnollinen. Matthias Jongkindin ja kumppanien itsemurhatutkimus on tästä hyvä esimerkki.

Uskonto ja itsemurha

Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että uskonnollisuus keskimäärin vähentää itsemurhariskiä. Ei kuitenkaan ole tarpeeksi tietoa siitä, mikä uskonnossa suojaa itsetuhoisuudelta. Juuri tätä Jongkind ja kumppanit pyrkivät omassa tutkimuksessaan selvittämään.

Tutkimukseen osallistui yhteensä 155 kristittyä masennuspotilasta. Potilaat vastasivat kyselyihin, jotka mittasivat muun muassa masennusoireiden voimakkuutta, itsetuhoajatuksia ja aiempia itsemurhayrityksiä. Tämän lisäksi tutkijat olivat kiinnostuneita siitä, millaisia mielikuvia potilailla oli Jumalasta ja missä määrin heidän uskonnolliset ja eettiset periaatteensa sallivat itsemurhan.

Osoittautui, että mitä jyrkemmin potilaan eettinen ja uskonnollinen vakaumus kielsi itsemurhan, sitä vähemmän hänellä oli itsetuhoajatuksia ja itsemurhayrityksiä. Itsetuhoajatuksilta suojasi myös se, jos potilas näki Jumalan mahtavana mutta samalla rakastavana ja auttavana voimana. Mielikuva etäisestä, poissaolevasta ja passiivisesta Jumalasta puolestaan lisäsi itsetuhoajatuksia.

Jongkind ja kumppanit tarkastelivat uskontoa yhden sijasta kahdella eri ulottuvuudella. Jo yhden ulottuvuuden lisääminen tuotti selvästi aiempaa rikkaamman kuvan uskonnon ja itsetuhoisuuden suhteesta. Entäpä jos moraalisääntöjen ja jumalakäsitysten lisäksi olisi tutkittu vielä esimerkiksi mielikuvia tuonpuoleisesta?

Jongkind, M., van den Brink, B., Schaap‐Jonker, H., van der Velde, N., & Braam, A. W. (2018). Dimensions of Religion Associated with Suicide Attempt and Suicide Ideation in Depressed, Religiously Affiliated Patients. Suicide and Life-Threatening Behavior.