maanantai 25. marraskuuta 2019

Mitä karma on (noin niinku psykologisesti)?


Cindel J. M. Whiten, Ara Norenzayanin ja Mark Schallerin artikkeli ”The Content and Correlates of Belief in Karma Across Cultures” ei ensivilkaisulla vaikuttanut kovinkaan kiinnostavalta. Artikkeli esittelee kysymyssarjan, jolla mitataan uskoa karman lakiin – siis siihen, että hyvät teot palkitaan ja pahat teot rangaistaan joko tässä tai tulevassa elämässä. En itse ole kovinkaan kiinnostunut psykologisten mittarien suunnittelusta, ja ajattelinkin aluksi jättää artikkelin kokonaan väliin. Ara Norenzayan on kuitenkin aiemmin kirjoittanut vaikka mitä kiinnostavaa, ja päätin siksi antaa tällekin jutulle mahdollisuuden. Enkä katunut. Mittarisuunnittelun ohella artikkeli käsittelee nimittäin myös toista, huomattavan kiinnostavaa teemaa: onko usko karman lakiin vain yksi kulttuurispesifi ilmentymä yleisinhimillisestä tarpeesta uskoa, että oikeus toteutuu – että hyville ihmisille käy hyvin ja pahoille huonosti? Eli synnyttääkö tarve uskoa oikeudenmukaiseen maailmaan yhdessä kulttuurissa karmauskoa ja toisessa kulttuurissa esimerkiksi uskon Jumalan viimeisen tuomioon? Vai onko karmausko sen sijaan oma ilmiönsä, jota ei voi kokonaan selittää muilla psykologisilla ilmiöillä ja tarpeilla?

White, Norenzayan ja Schaller tarkastelevat oman karmauskomittarinsa yhteyksiä muita uskomuksia mittaaviin kysymyksiin ja toteavat, että karmaan uskovat ovat muita taipuvaisempia uskomaan myös oikeuden toteutumiseen ja erilaisiin yliluonnollisina pidettyihin ilmiöihin. Karmaan uskominen oli yhteydessä muun muassa henkisyyteen, jumalauskoon ja käsitykseen maailman perimmäisestä oikeudenmukaisuudesta. Karmausko ei kuitenkaan kokonaan selittynyt näillä muilla uskomuksilla, vaan tutkijoiden mukaan ”karmausko on käsitteellisesti omaleimainen psykologinen rakenne, joka ei ole pelkistettävissä yhdistelmäksi muita yliluonnollisia uskomuksia, oikeudenmukaisuuteen liittyviä uskomuksia ja altistumista tietyille kulttuurisille perinteille.”[1] Karma sisältää ajatuksen siitä, että pahasta teosta voi seurata rangaistus vasta pitkän ajan päästä (jopa tulevassa elämässä) eikä teolla ja seurauksella välttämättä ole mitään ilmeistä syy-yhteyttä. Tämä erottaa karmauskon monista maallisemmista oikeuskäsityksistä. Karma ei myöskään edellytä Jumalaa tai muuta persoonallista toimijaa, jonka vastuulla palkitseminen tai rankaiseminen on; karma on yliluonnollinen voima, joka muistuttaa enemmän luonnonlakia kuin juutalais-kristillisen perinteen kaikkivoipaa tuomaria.  

Tutkimuksen aineisto oli kerätty Kanadasta, Intiasta ja Yhdysvalloista. Kuten oli odotettavaa, karmaan uskottiin vahvemmin Intiassa kuin Pohjois-Amerikassa ja enemmän ”karmisten uskontojen” (eli hindujen, buddhalaisten ja sikhien) kuin kristittyjen ja ateistien parissa. Tutkimuksessa todettiin myös, että karmisten uskontojen kannattajat uskoivat sitä voimakkaammin karmaan, mitä enemmän he osallistuivat uskonnollisiin toimituksiin ja mitä uskonnollisempina he pitivät itseään. Kristittyjen parissa uskonnollisuuden ja karmauskon välinen yhteys oli päinvastainen: muita vakaumuksellisemmat kristityt olivat myös muita vähemmän taipuvaisia uskomaan karmaan. Tutkimuksen perusteella usko karman voimaan riippuu pitkälti sosiaalisista vaikutteista, ja karmaan uskovilla olikin usein lähipiirissään muita, jotka jakoivat saman uskomuksen.




[1] ”[B]elief in Karma is a conceptually unique psychological construct that is not simply reducible to a combination of justice beliefs, supernatural beliefs, and exposure to specific cultural traditions.”

torstai 14. marraskuuta 2019

Islam on paastoa, punk rockia ja pyhiinvaellusta

(Teksti on julkaistu aiemmin AntroBlogissa 7.11.2019.)

Suomalaisilla on jopa Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen yleinen käsitys siitä, ettei islam sovi yhteen heidän kulttuurinsa kanssa. Ristiriitaa voi yrittää ratkaista, jos suhtautuu uskontoon ja kulttuuriin pakettien sijasta koreina.

Laajoihin väestötutkimuksiin erikoistunut tutkimuslaitos Pew julkaisi viime vuonna eurooppalaisten uskontoasenteita koskevan raportin, joka herätti verrattain paljon huomiota suomalaisissa tiedotusvälineissä. Raportin mukaan kaikkiaan 62 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että islam ja suomalainen kulttuuri ovat keskenään yhteensopimattomia. Pew:n tutkimus toteutettiin Suomen lisäksi yhteensä 14 Pohjois- ja Länsi-Euroopan maassa, mutta käsitys islamin ja kansallisen kulttuurin perimmäisestä ristiriidasta ei ollut missään niin yleinen kuin Suomessa. Mutta mitä oikeastaan ovat islam ja suomalainen kulttuuri?

Olen viime aikoina käynyt kouluttamassa muun muassa järjestöjen sekä opetus- ja sosiaalitoimen työntekijöitä teemoista, jotka liittyvät uskontojen ja kulttuurien kohtaamiseen. Koulutuksia varten olen kehitellyt hyvää metaforaa, jonka kautta lähestyä uskontoa ja muita kulttuurisia järjestelmiä, ja olen päätynyt vertaamaan uskontoa yhtäältä ”pakettiin” ja toisaalta ”koriin”. Ajatuksen korista olen lainannut ruotsalaiselta uskontotieteilijältä, Jan Hjärpeltä, mutta paketti on oma lisäykseni. Olen itse ennen kaikkea islam-tutkija, joten esittelen seuraavaksi paketin ja korin metaforaa käyttäen esimerkkinä islamia. Metafora pätee kuitenkin yhtä lailla myös muihin uskontoihin ja kulttuurisiin järjestelmiin, esimerkiksi suomalaisuuteen.

Kahdenlaiset käsitykset islamista 


Islam on sekä muslimien että ei-muslimien yleisissä mielikuvissa usein kuin lahjapaketti, jonka henkilö saa syntyessään tai kääntyessään muslimiksi. Lahjapaketti on huolellisesti pakattu käärepaperiin ja sen sisälle on siististi aseteltu kaikki ne asiat, joita muslimina elämiseen tarvitaan. Paketti sisältää tietyt vakiintuneet opit, uskomukset ja käytännöt: Jumalan ykseyden, paaston, pyhiinvaelluksen ja niin edelleen. Elääkseen muslimina henkilön täytyy vain avata paketti ja ottaa sen sisällöt käyttöön omassa elämässään.

Mielikuva islamista pakettina ei kuitenkaan tee oikeutta islamilaisten perinteiden monimuotoisuudelle. Islam on tarkoittanut ja tarkoittaa hyvin eri asioita eri aikoina, eri paikoissa ja eri ihmisille.

Islamin moninaisuudesta puhuttaessa on tavallista viitata sen eri suuntauksiin: shiialaisuuteen, suufilaisuuteen, salafismiin ja niin edelleen. Tämä on toki yksi puoli asiasta, mutta ei itsessään vielä riitä; yhden suuntauksen sisälläkin voi olla lukemattomia tapoja suhtautua uskontoon.

Islam merkitsee eri asioita eri ihmisille, koska ihmiset hakevat erilaisia asioita uskonnosta. Yhdelle islam on osa perheen ja suvun tapakulttuuria, toiselle taas hyvin henkilökohtainen suhde korkeampaan voimaan. Kolmas näkee islamissa tiekartan kohti maanpäällistä ihanneyhteiskuntaa, neljäs puolestaan lupauksen oikeuden voitosta tuonpuoleisessa. Kaikki heistä voivat rakentaa maailmankatsomustaan islamilaisista aineksista. Ainekset saattavat kuitenkin olla varsin erilaisia, eikä tietty ”standardoitu” uskonnollinen paketti vastaisi kaikkien muslimien uskonnollisiin tarpeisiin.

Islamia kannattaakin paketin sijasta ajatella korina. Se on täynnä sekalaisia tarinoita, rituaaleja, tapoja, symboleita, moraalinormeja ja oppeja – kaikkea sitä, mitä islamin puitteissa on eri aikoina ja eri puolilla maailmaa tehty ja ajateltu. Korissa on koronottokielto, kaksitoista imaamia ja seitsemän taivasta. Siellä on viinirunoja ja hiphopia, ajatollah Khomeini ja Miss USA 2010, Helvetti ja halal-liha. Koriin myös kulkeutuu kaiken aikaa uusia asioita. Esimerkiksi islamilainen punk rock eli niin sanottu taqwacore on ollut korissa vasta muutamia vuosikymmeniä.

Tulkinnoille avoin kori 


Toisin kuin paketti, kori on päältä avoin. Siksi sitä ei tarvitse ottaa kokonaan itselleen, vaan voi kurkistaa sisälle ja poimia korista vain joitain yksittäisiä asioita. Voi ottaa päähuivin, mutta jättää moniavioisuuden koriin. Jotkut asiat ovat korin päällä, ja siten helppoja poimia. Toiset asiat ovat ehkä jo vuosisatoja olleet korin pohjalla, piilossa kaiken muun alla. Ne ovat ehkä unohdettuja, mutta siitä huolimatta osa islamilaista kulttuurihistoriaa. Monikaan ei taida tietää, että sielunvaellus on ollut osa eräiden islamilaisten ajattelijoiden oppia ja sitä kannattavat edelleen esimerkiksi Syyrian alaviitit.

Jotkin islamilaisen korin sisällöt ovat ristiriidassa keskenään. Korista löytyy esimerkiksi aineksia sekä vihan lietsomiseen että rauhan rakentamiseen eri uskontojen välillä.

Toisin kuin uskontokriitikot usein ajattelevat, uskontoperinteen ja esimerkiksi pyhien tekstien sisäiset ristiriidat eivät ole niinkään uhka uskonnolle kuin sen elinehto. Jos pyhät kirjoitukset eivät sisältäisi ristiriitaisia ajatuksia, ne tuskin kestäisivät aikaa kovin hyvin. Raamatulla on aikoinaan puolustettu orjuutta, mutta kun yleinen mielipide on kääntynyt orjuutta vastaan, samat tekstit on valjastettu uuteen käyttöön ja niistä on löydetty perusteet yleisille ihmisoikeuksille. Raamattu on säilyttänyt käyttökelpoisuutensa, koska sen sanoma on pystytty tulkitsemaan uudelleen muuttuneeseen maailmaan sopivalla tavalla. Tämä tuskin onnistuisi, jos Raamatun sanoma orjuudesta olisi hyvin yksiselitteinen.

Samasta syystä ristiriitaiset sisällöt eivät ole ongelma islamilaiselle korille. Päinvastoin, juuri perinteen sisäiset ristiriidat mahdollistavat sen tulkitsemisen uudelleen, kun olosuhteet ympärillä muuttuvat. Jokaisen on mahdollista poimia ristiriitaisten ainesten joukosta ne, jotka parhaimmin vastaavat oman tilanteen vaatimuksiin.

Sellaista ihmistä tuskin onkaan, joka olisi ottanut itselleen aivan kaiken korista löytyvän. Jokaisella muslimilla on oma kokoelmansa asioita, joiden juuri hän katsoo kuuluvan todelliseen islamiin. Muslimilla on myös täysi oikeus pitää omaa kokoelmaansa todellisena islamina, koska hän voi vedota Jumalaan uskonnollisen totuuden takaajana. Uskonnontutkija ei voi ottaa kantaa Jumalan olemassaoloon eikä muihin uskonnollisiin totuusväittämiin, eikä uskonnontutkijalla siksi ole mitään objektiivista kriteeriä, jolla luokitella korin sisältöjä todellisen islamin piiriin tai sen ulkopuolelle. Muslimilla on toisin sanoen peruste suhtautua islamiin pakettina, mutta uskonnontutkijalla tällaista perustetta ei ole.

Kori työtä ohjaavana metaforana 


”Islamilainen kori” voi olla hyödyllinen työtä ohjaava mielikuva esimerkiksi sosiaali- ja opetusalojen ammattilaisille tai uskonnon parissa toimiville viranomaisille. Mielikuva suuntaa huomion islamilaisen perinteen moninaisuuteen, ja auttaa kyseenalaistamaan liian laajoja yleistyksiä. Kun islam nähdään korina, on helpompi muistaa, että esimerkiksi mediassa eniten näkyvien islamin ilmentymien lisäksi on olemassa myös toisenlaisia muslimeita ja toisenlaisia islameita.

Ajatus korista myös mahdollistaa islamiin liittyvien kysymysten käsittelyn ilman, että tarvitsee suhtautua joko kokonaisvaltaisen torjuvasti tai kokonaisvaltaisen hyväksyvästi kaikkeen islamiin liittyvään. Jos islam olisi kuin lahjapaketti, se olisi pakko ottaa vastaan tai hylätä kokonaisuudessaan. Korin sisältöjä sen sijaan voi arvioida yksittäin. Itse esimerkiksi suhtaudun yksiselitteisen kielteisesti naisten sukuelinten silpomiseen, jota tietyissä osissa muslimienemmistöistä maailmaa perustellaan uskonnolla, ja joka sikäli kuuluu islamilaiseen koriin. Toiset asiat korissa, esimerkiksi eräät sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset, ovat mielestäni sitä vastoin oikein positiivisia ja kannatettavia.

Kahden korin äärellä 


Entäpä sitten se islamin ja suomalaisen kulttuurin ristiriita? Tutkin väitöskirjassani nuoria muslimeita ja ajatuksia, joita heillä on islamista ja suomalaisuudesta. Tutkimukseeni osallistuneet nuoret yhdistivät suomalaisuuteen asioita, joihin heidän on muslimeina vaikea samaistua. Tällaisia olivat esimerkiksi kristinusko ja runsas päihteiden käyttö. Samalla nuoret näkivät suomalaisuudessa myös puolia, joita he mieluusti omaksuivat omaan elämäänsä.

Tutkimani nuoret puhuivat paljon siitä, kuinka he haluavat olla luomassa ”suomalaista islamia”. He ikään kuin penkoivat suomalaisuuden koria ja etsivät sieltä aineksia, joista rakentaa omaa tapaa olla sekä suomalainen että muslimi. Juopottelu ja kristinusko saivat jäädä koriin – sauna, rauha ja luontoarvot sen sijaan poimittiin osaksi omaa elämäntapaa.

Vaikuttaa siltä, että suomalaisuuden korissa ja islamilaisessa korissa on joitain asioita, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi humalahakuinen juominen ja viinikielto eivät oikein istu yhteen. Ristiriidat voi kuitenkin jättää koreihin. Suomalaisuuden ja islamin koreissa kyllä riittää muitakin asioita, joista rakentaa identiteettiä. Onpa korien sisällöissä jopa paljon samaa. Tutkimani nuoret näkivät esimerkiksi vaatimattomuuden ja vastaavat hyveet yhteisinä sekä suomalaisuudelle että islamille.

Itse pidän lähtökohtaisesti hyvänä, jos kulttuurin tai uskonnon kori sisältää identiteetin rakennusaineita mahdollisimman monenlaisille ihmisille. Siksi suomalaisuuden kori, jossa on sekä Kari Tapion Olen suomalainen että Kingfishin JustSeSomali, on mielestäni parempi kuin suomalaisuuden kori, jossa on vain toinen niistä.

tiistai 1. lokakuuta 2019

Kristinusko ja ilmastonmuutos


Uskontoekologia on uskontotieteen tutkimusala, joka selvittää uskonnon ja luonnonympäristön vuorovaikutussuhteita. Vaikutukset voivat kulkea kumpaankin suuntaan: yhtäältä luontoympäristöllä on vaikutusta uskonnonharjoitukseen, toisaalta taas uskonto vaikuttaa esimerkiksi ihmisten luontosuhteeseen ja sitä kautta luontoon.

Eräs uskontoekologian klassikkoteksti on Lynn Whiten artikkeli ”The Historical Roots of Our Ecologic Crisis”, joka julkaistiin Science-lehdessä vuonna 1967. Artikkeli syyttää oman aikansa ympäristöongelmista ennen kaikkea kristinuskoa, joka Whiten mielestä on ”kaikista ihmiskeskeisin uskonto maailmanhistoriassa” (”the most anthropocentric religion the world has seen”). Ihminen on kristillisen käsityksen mukaan luotu Jumalan kuvaksi, mikä asettaa hänet koko muun luomakunnan yläpuolelle ja antaa siten oikeutuksen luonnon riistämiseen.

Aivan hiljattain osuin itse herätyskristilliseen nettikeskusteluun, jossa viitattiin kintaalla koko ilmastonmuutokselle. Ilmastonmuutoksen torjumista pidettiin turhana, koska maailmanloppu tulee kuitenkin. Erään keskustelijan sanoin: ”Tämän maailman tuhoa ei voi välttää, se tulee kun sen aika on. Kaikki tuo liittyy Raamatun ilmestyskirjan tapahtumiin.”

Kristinuskolla voidaan siis perustella välinpitämättömyyttä luontoa kohtaan ja suoranaista luonnon hyväksikäyttöä. Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuoli. Faith Shinin ja Jesse L. Prestonin mukaan kristillinen perinne tuntee ainakin kaksi eri tapaa suhtautua luontoon: Yhtäältä voidaan korostaa ihmisen hallintavaltaa luonnosta ja pitää ihmistä ”luomakunnan kruununa”, jolla on oikeus hyödyntää luonnonvaroja oman halunsa mukaan. Toisaalta taas ihminen voidaan nähdä Jumalan ”tilanhoitajana”, jonka tehtävänä on pitää huolta Herransa luomistyöstä. Omassa tutkimuksessaan Shin ja Preston ovat selvittäneet, ovatko nämä kaksi erilaista käsitystä yhteydessä erilaisiin asenteisiin ilmastonmuutosta kohtaan. Entä voidaanko uskonnollisia käsityksiä muuttamalla vaikuttaa myös ihmisten halukkuuteen toimia ilmastonmuutosta vastaan?

Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa kartoitettiin yhteensä 292 miehen ja naisen uskonnollisia käsityksiä ja ilmastonmuutokseen liittyviä asenteita. Tuloksena oli, että ihmisen hallintavaltaa korostava käsitys ihmisestä luomakunnan kruununa ennakoi keskimääräistä vähäisempää halua puuttua ilmastonmuutokseen tai luonnonvarojen liikakäyttöön. Käsitys ihmisestä Jumalan tilanhoitajana puolestaan oli yhteydessä huoleen luonnon tilasta.

Tutkimuksen kahdessa seuraavassa vaiheessa selvitettiin, voidaanko ihmisten ympäristöasenteisiin vaikuttaa uskonnollisilla viesteillä. Tutkimuksessa otettiin huomioon sekä pyhien kirjoitusten (Raamatun) että uskonnollisten johtajien (Paavin) vaikutus. Lopputuloksena oli, että tilanhoitajaetiikkaa korostavien Raamatun katkelmien tai Paavin kiertokirjeiden lukeminen lisäsi vastuuntunnetta ympäristöstä ja halua toimia sen suojelemiseksi. Ihmisen hallintavaltaa korostavat tekstit eivät puolestaan vaikuttaneet ympäristöasenteisiin. Tutkijat selittävät jälkimmäistä tulosta ympäristöasenteiden ja hallintavaltaa korostavien uskonnollisten käsitysten yleisellä tasolla: Käsitykset ihmisestä luomakunnan kruununa ovat yleisesti niin epäsuosittuja, että niitä voi olla hankala kokeellisesti vahvistaa. Keskivertoväestön ympäristöhuolet voivat puolestaan olla niin voimakkaita, että niiden vähentäminen ei myöskään onnistu ihan noin vain.

Shinin ja Prestonin mukaan tutkimuksen viesti on positiivinen: Uskonnolliset johtajat voivat vaikuttaa kannattajiensa ympäristöasenteisiin korostamalla ihmisten vastuuta luonnon tilasta. Yksilötasolla vaikutukset eivät ole suuren suuria, mutta pienikin muutos miljoonien kristittyjen asenteissa on merkittävä koko maailman kannalta.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Suurella stagella Tiedekulmassa

Väitöskirja tarkastettiin melkein tasan vuosi sitten, mutta edelleen siitä pääsee kertomaan. Olin viime tiistaina puhumassa Helsingin yliopiston Tiedekulman Yli rajojen -tilaisuudessa otsikolla "Musliminuorten moninaiset identiteetit". Esityksen voi katsoa YouTubesta:

https://www.youtube.com/watch?v=wKCe_J38O5E

Ensin on vähän juttua identiteetin käsitteestä sosiaalipsykologiassa (00:00–03:10) ja suomalaisten islam-asenteista (03:10–04:10). Sen jälkeen päästäänkin jo väitöstutkimuksen tuloksiin (04:10–10:25). Väliin vähän juttua uskontotieteen näkökulmasta (10:25–12:15) ja sitten vedetäänkin jo väikkärin tuloksia yhteen (12:15–13:45). Loppuun vielä yleisempi katsaus tutkimukseen Euroopan nuorten muslimien identiteeteistä (13:45–16:20).

tiistai 20. elokuuta 2019

Uusi työ, uudet kujeet

Aloitin elokuun alussa uudessa tehtävässä Helsingin yliopistolla, mistä syystä blogi on viettänyt vähän hiljaiseloa. Palaan pian uusin päivityksin!

Tällaista siis tästä eteenpäin:
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/talous-yhteiskunta/religion-conflict-and-dialogue-keskuksen-toiminta-laajenee


torstai 13. kesäkuuta 2019

Uskontotieteen tutkimuskohteet

Katsomukset.fi uudelleenjulkaisi aiemman blogikirjoitukseni. Tämä inspiroi sosiaalipsykologiystävässäni kuningasajatuksen:


Ajatustenvaihto käytiin huumorimielessä, mutta miksei tällaista tutkimusta voisi tehdä oikeastikin. Uskontotiede ei tänä päivänä rajoitu pelkästään niin sanottujen "suurten maailmanuskontojen" tutkimukseen, vaan monet tutkijat näkevät uskontotieteen näkökulmana, joka voidaan ottaa lähes mihin tahansa kulttuuri-ilmiöön. Olen itse joskus harjoitustyönä analysoinut ilmatorjuntarykmentin paraatia rituaalitutkimuksen käsitteillä. Kääntymystutkimus voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia mitä erilaisimpiin maailmankuvan ja arvomaailman muutoksiin. Uskontotieteen käsitteet "pyhä" ja "tabu" ovat jo pitkään olleet alkuperäistä käyttöyhteyttään laajemmassa käytössä; tein äsken nopean Google-haun hakulausekkeella "on tabu" ja ensimmäiset osumat olivat: "Suomalaisessa kirjallisuudessa raha on tabu", "Tyttöjen väkivalta on tabu" ja "Imettämättömyys on tabu".

Joten "Algoritmiusko (post)modernina cargo-kulttina"... Why not?

tiistai 28. toukokuuta 2019

Uskonnollisuus ja henkisyys naisten ruumiinkuvan tukena

Kristinusko nähdään usein ruumiskielteisenä tai jopa ruumisvihamielisenä perinteenä; keskeistä on sielun hyvinvointi, ja kaikki ruumiillinen on sen rinnalla toisarvoista tai jopa haitallista. Aisti-iloista ja ruumiin tarpeista kieltäytyminen, esimerkiksi paasto ja selibaatti, ovat aina kuuluneet kristilliseen uskonnolliseen elämään. Toisinaan ruumista on jopa suoranaisesti rääkätty: Dan Brownin menestyskirja Da Vinci -koodi esimerkiksi teki tunnetuksi katolisen Opus Dei -järjestön tavan käyttää katumusharjoituksissa piiskaa ja reiden ympäri sidottua cilice-piikkivyötä.

Voidaanko kristinuskossa – tai uskonnossa yleensä – silti havaita myös jotain kehopositiivista? Näin uskovat ainakin Marika Tiggemann ja Kristy Hage, jotka ovat tutkineet uskonnollisuuden ja henkisyyden yhteyksiä naisten ruumiinkuvaan. Tutkimuksen aineisto kerättiin internet-kyselyllä, johon vastasi yhteensä 345 eri-ikäistä australialaista naista.

Tiggemann ja Hage jaottelivat tutkittavansa uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin. Uskonnollisiksi luokiteltiin ne vastaajat, jotka ilmoittivat kannattavansa jotain uskontoperinnettä ja lisäksi käyvänsä uskonnollisissa tilaisuuksissa vähintään muutaman kuukauden välein. Naisista noin 40 % ilmoitti olevansa kristittyjä ja 10 % jonkin muun uskonnon kannattajia, mutta vain 20 % kertoi osallistuvansa uskonnolliseen tilaisuuteen useammin kuin pari kertaa vuodessa. Kun tutkijat vertasivat uskonnollisten ja ei-uskonnollisten ruumiinkuvia, he havaitsivat, että uskonnolliset suhtautuivat omaan ruumiiseensa keskimäärin myönteisemmin kuin ei-uskonnolliset. Tutkijat arvelevat, että esimerkiksi uskonnolliset käsitykset ihmisestä Jumalan kuvana tai ruumiista Pyhän Hengen temppelinä (1. Kor. 6:19) saattavat tukea myönteistä suhdetta omaan kehoon.

Henkisyys määriteltiin tutkimuksessa täyttymyksen, rauhan ja elämän merkityksen etsimiseksi sekä kokemukseksi yhteydestä maailman kanssa. Kyselyvastausten analyysi osoitti, että myös henkisyys on yhteydessä myönteiseen ruumiinkuvaan. Yhteys johtuu kiitollisuuden tunteista ja ei-esineellistävästä suhtautumisesta omaan ruumiiseen: Henkisyyteen liittyy tunne yhteenkuuluvuudesta maailman ja muiden ihmisten kanssa, mikä saa tuntemaan kiitollisuutta, esimerkiksi omasta ruumiista ja sen toiminnasta. Henkisyys myös suuntaa huomion pois omasta ulkoisesta olemuksesta ja kohti sisäistä täyttymystä tai rauhaa, mikä niin ikään pönkittää positiivista ruumiinkuvaa.

Tiggemannin ja Hagen tutkimukseen osallistui pelkästään naisia, ja tutkijat arvelevat, etteivät heidän tuloksensa ainakaan sellaisenaan päde miehiin. Henkisyydestä johtuva kiitollisuus vaikuttaa ehkä vähemmän miesten kuin naisten ruumiinkuvaan, koska miehisyyden normit eivät juuri kannusta miehiä tuntemaan tai ilmaisemaan kiitollisuutta. Esineellistävä suhde omaan ruumiiseen ei myöskään ole yhtä tyypillistä miehille kuin naisille, eikä miesten henkisyydellä siksi välttämättä ole suurta vaikutusta esineellistävään suhtautumiseen ja sitä kautta ruumiinkuvaan.

Tiggemann, M., & Hage, K. (2019). Religion and spirituality: Pathways to positive body image. Body Image, 28, 135-141.