torstai 11. tammikuuta 2024

Miten etäehtoollinen vaikuttaa?

Internetin yleistyminen on vaikuttanut perustavanlaatuisesti lähes kaikkiin yhteiskunnallisiin instituutioihin eikä uskonto ole poikkeus. Internet-uskonnollisuus onkin tänä päivänä keskeinen tutkimuskohde uskontotieteessä. Olen itsekin tehnyt tutkimusta muun muassa nuorten muslimien Facebook-rukouksista, suomalaisten muslimijärjestöjen toiminnasta internetissä ja siitä, miten keskustelupalstoilla neuvotellaan sunnien ja shiiojen välisestä rajanvedosta

Myöhemmin tänä keväänä minun on määrä opettaa kurssia islamista ja internetistä. Kurssia valmistellessani luin Simon Deinin ja Fraser Wattsin tuoreen artikkelin ”Religious worship online: A qualitative study of two Sunday virtual services”. Artikkeli kiinnosti minua, koska internet-uskonnollisuus on toistaiseksi ollut lähinnä sosiologien ja antropologien heiniä – psykologit ovat tutkineet aihetta selvästi vähemmän. 

Artikkelin keskeisenä teemana ovat englantilaisten kristittyjen kokemukset Zoomin välityksellä toteutetuista jumalanpalveluksista. Dein ja Watts haastattelivat tutkimustaan varten 13 eri-ikäistä anglikaania, jotka olivat korona-aikana osallistuneet etäjumalanpalveluksiin. Vastaajien kokemukset etäjumalanpalveluksesta olivat vaihtelevia: Useimmat kokivat yhteisöllisyyden kärsineen, kun seurakunta kokoontui kirkon sijasta Zoomissa. Oli kuitenkin myös vastaajia, joiden kokemukset olivat päinvastaisia. Eräs terveytensä kanssa kamppaileva seurakuntalainen esimerkiksi kertoi, että oli pystynyt makaamaan jumalanpalveluksen aikana, mikä oli auttanut häntä löytämään harvinaislaatuiden levollisuuden ja rauhan. 

Dein ja Watts kiinnittävät erityistä huomiota vastaajien kokemuksiin etäyhteyden välityksellä toteutetusta ehtoollisesta ja sen vaikuttavuudesta. Rituaalinen vaikuttavuus (ritual efficacy) tarkoittaa uskontotieteen terminologiassa rituaalin kykyä saada aikaan asioita. Rituaalit saattavat ulkoisesti muistuttaa esimerkiksi taiteellisia performansseja. Rituaaleihin liittyy kuitenkin usein oletus toisenlaisesta vaikuttavuudesta kuin taiteisiin. Taideteos voi herättää tunteita tai ajatuksia ja sitä kautta vaikuttaa maailmaan. Rituaalin avulla sen sijaan yritetään vaikuttaa maailmaan suoraan, vaikka rituaalin vaikutusmekanismi onkin usein jopa sen tekijälle tuntematon. Rituaalin oletetaan saavan aikaan jotain, vaikka kukaan ei välttämättä tiedä, miten se tapahtuu. 

Deinin ja Wattsin tutkimukseen osallistuneet anglikaanit eivät pääsääntöisesti kokeneet etäehtoollista vaikuttavana. Dein ja Watts tulkitsevat tämän osoitukseksi rituaalien perustavanlaatuisesta kehollisuudesta. Nykypsykologien yleinen käsitys on, että rituaalit vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunteita ihmisyhteisöissä. Rituaalit hyödyntävät tyypillisesti useita tekniikoita, jotka vaikuttavat ihmiseen ei-kielellisellä tasolla. On esimerkiksi todettu, että kun joukko ihmisiä liikkuu yhteisessä rytmissä, heidän elimistönsä vapauttavat mielihyvää tuottavia endorfiineja, mikä puolestaan lujittaa heidän keskinäistä suhdettaan. 

Kiinnostavaa kyllä, eräät vastaajista uskoivat, että etäehtoollisellakin voi olla vaikutusta. Artikkelissa lainattujen haastattelukatkelmien valossa vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse oli ennen kaikkea uskomisesta älyllisellä tasolla, ja samat vastaajat antoivat ymmärtää, että heidän oli vaikea tuntea etäehtoollisen vaikutusta. Eräs vastaaja esimerkiksi kertoi (vapaasti kääntäen): ”En tunne, että rituaali vaikuttaa minuun. Ehkä teologisesti messulla on vaikutusta kaikkiin.” 

Vaikuttaa siltä, että rituaalikokemus jää ilman kehollista ulottuvuutta jollain olennaisella tavalla puutteelliseksi. Uskonnossa ei olekaan kyse vain siitä, mitä tapahtuu uskovan pään sisällä, vaan myös siitä, mitä uskova tekee kehollaan. 

Dein, S. & Watts, F. (2023). Religious worship online: A qualitative study of two Sunday virtual services. Archive for the Psychology of Religion, 45(2), 191-209.

torstai 21. joulukuuta 2023

Seksuaalivähemmistöt ja uskonto -- eli onko parempi olla yksin vai kuulua yhteisöön, jossa ei ole täysin hyväksytty?

Minä ja kollegani saimme Suomen Akatemialta rahoituksen hankkeeseen, jossa on tarkoitus tutkia turvallisuuden ja turvattomuuden tunteita uskonnollisissa tiloissa. Oma osahankkeeni kyseisessä projektissa liittyy sateenkaarimuslimeihin. Aiemmista tutkimuksista tiedetään, että eurooppalaiset muslimit kohtaavat uskontonsa vuoksi huomattavan paljon epäluuloja ja suoranaista syrjintää. Moskeija voi hyvinkin olla turvapaikka vihamielisessä ympäristössä. On kuitenkin myös hyvin tiedossa, että muslimiyhteisöissä (niin kuin monissa muissakin uskonnollisissa yhteisöissä) esiintyy vihamielisiä asenteita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Moni moskeija noudattaa eräänlaista ”don’t ask, don’t tell” -periaatetta: moskeijaan voi tulla rukoilemaan, kunhan pitää normista poikkeavan sukupuoli- tai seksuaali-identiteetin omana tietonaan. Tämä ei tietenkään ole kaikille yhtä helppoa: miehillä ja naisilla on usein omat tilat moskeijassa, ja transmuslimi voi kokea hyljeksintää molemmilla puolilla.

Muslimiyhteisössä esiintyy homo- ja transfobiaa – ja sateenkaariyhteisöt eivät puolestaan ole vapaita rasismista ja islamofobiasta. Australialainen homomuslimi kuvasi eräässä tutkimuksessa omia kokemuksiaan näin: ”Minua naurattaa se, että uskonnollinen yhteisö ja homoyhteisö tuntuvat melkein olevan samaa mieltä yhdestä asiasta: et voi olla homo ja harjoittaa uskontoa.” Mistä siis sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat muslimit voivat löytää paikan, jossa voivat avoimesti ilmaista niin sukupuolisuuttaan tai seksuaalisuuttaan kuin uskontoaankin?

Valmistellessani hankettani olen lukenut uskontoon sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Viimeisin lukemani artikkeli on Samuel J. Skidmoren, G. Tyler Lefevorin, Rachel M. Golightlyn ja Eric R. Larsenin ”Religious Sexual Minorities, Belongingness, and Suicide Risk: Does It Matter Where Belongingness Comes From?”. Artikkelissa selvitellään yhteisöön kuulumisen vaikutuksia seksuaalivähemmistöön kuuluvien entisten ja nykyisten mormonien itsetuhoajatuksiin. Aiheen tutkiminen on tärkeää, koska seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on havaittu olevan neljä kertaa yleisemmin itsetuhoajatuksia ja kuusi kertaa useammin itsemurhayrityksiä kuin heteroilla. Keskeisin itsetuhoisuudelle altistava tekijä on seksuaalivähemmistöjen kokema vähemmistöstressi (minority stress): seksuaalivähemmistöihin kohdistuu huomattavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja syrjintää, mikä synnyttää tarpeen salata oma seksuaali-identiteetti muilta ja jossain tapauksessa myös sisäistettyjä kielteisiä asenteita omaa seksuaalisuutta kohtaan (internalized homonegativity). Myös yksinäisyys ja eristyneisyys altistavat itsetuhoisuudelle – tunne kuulumisesta yhteisöön puolestaan suojelee siltä.

Skidmorea ja hänen työtovereitaan kiinnosti selvittää, suojeleeko aivan kaikenlainen yhteisöön kuuluminen itsetuhoisuudelta. Entä jos seksuaalivähemmistöön kuuluva on esimerkiksi mukana voimakkaan homokielteisessä uskonnollisessa yhteisössä? Onko pelkkä yhteisöön kuuluminen itsessään suojeleva tekijä vai täytyykö yhteisön myös suhtautua hyväksyvästi jäsentensä seksuaaliseen monimuotoisuuteen?

Selvittääkseen tarkemmin uskonnollisuuden, yhteisöön kuulumisen ja vähemmistöstressin keskinäisiä vaikutuksia itsetuhoisuuteen Skidmore ja kumppanit keräsivät kyselyaineiston 397 nykyiseltä ja 205 entiseltä mormonilta, jotka kokivat kuuluvansa seksuaalivähemmistöön eli identifioituivat esimerkiksi homoksi, lesboksi, biseksuaaliksi tai queeriksi. Tutkijoiden mukaan mormonikirkko on eräs esimerkki seksuaalivähemmistöihin kielteisesti suhtautuvasta uskonnollisuudesta: vaikka mormonikirkon johdon kannanotot esimerkiksi homoseksuaalisuutta kohtaan ovatkin ajan myötä lieventyneet, kirkon virallinen opetus korostaa voimakkaasti heteroseksuaalista avioliittoa ja tuomitsee muunlaiset seksuaalisuhteet.

Skidmoren ja kumppanien tekemä kysely osoitti, että osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin oli yhteydessä lisääntyneisiin itsetuhoajatuksiin seksuaalivähemmistöihin kuuluvien mormonien parissa. Tutkijat olettivat itsetuhoajatusten johtuvan vihamielisistä opetuksista ja syrjinnästä, joita sateenkaarimormonit kohtaavat uskonnollisissa tilaisuuksissa. Syy-seuraussuhde voi kuitenkin olla myös toisensuuntainen: itsetuhoajatusten kanssa painiskelevat mormonit ehkä hakevat lohtua uskonnosta?

Uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisen ja itsetuhoajatusten välinen yhteys oli erityisen voimakas vastaajilla, jotka eivät kokeneet täysin kuuluvansa mormoniyhteisöön. Sateenkaariyhteisöön kuulumisen ja uskonnollisissa tilaisuuksissa käymisen yhteisvaikutus itsetuhoajatuksiin oli sen sijaan päinvastainen: aktiivinen osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin lisäsi itsetuhoajatuksia erityisesti niillä vastaajilla, joilla oli voimakas tunne kuulumisesta sateenkaariyhteisöön. Skidmore ja kumppanit selittivät tätä ristiriidalla, jota tällaiset vastaajat mahdollisesti kokevat: uskonnollisissa tilaisuuksissa kohdattu homofobia voi osua erityisen kipeästi, jos itse kokee olevansa kiinteä osa sateenkaariyhteisöä.

Myös tarve piilotella omaa seksuaali-identiteettiä ennakoi itsetuhoisia ajatuksia. Salailun tarve oli erityisen voimakkaasti yhteydessä itsetuhoisuuteen niillä vastaajilla, jotka kokivat itsensä kiinteäksi osaksi (joko sateenkaari- tai mormoni)yhteisöä. Tutkijoiden mukaan tulos sopii hyvin yhteen niiden tutkimusten kanssa, joissa on todettu, kuinka kipeää tekee salata tärkeitä puolia itsestä niiltä, jotka ovat itselle tärkeitä ja läheisiä. Asioiden salaaminen kaukaisemmilta tuttavuuksilta ei ole yhtään niin vaikeaa.

Skidmore ja kumppanit tekevät tulostensa perusteella eräitä suosituksia esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, joiden asiakkaissa on sekä seksuaalivähemmistöihin että uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvia. Yksi suosituksista on keskustella asiakkaan kanssa siitä, mitä hän saa eri yhteisöistä ja niiden jäsenyydestä. Homofobisen yhteisön uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen vaikuttaisi lisäävän itsetuhoajatuksia ainakin niillä seksuaalivähemmistöön kuuluvilla, jotka eivät koe vahvaa yhteenkuuluvuutta kyseisen yhteisön kanssa. Jos tällaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ei ole, tilaisuuksia on ehkä parempi välttää. 

Skidmore, S. J., Lefevor, G. T., Golightly, R. M., & Larsen, E. R. (2023). Religious sexual minorities, belongingness, and suicide risk: Does it matter where belongingness comes from? Psychology of Religion and Spirituality, 15(3), 356–366. https://doi.org/10.1037/rel0000470

torstai 2. marraskuuta 2023

Kääntymisen yhteisölliset mallitarinat

Mitä sinulle tulee mieleen ”uskoon tulemisesta”? Kun joku on ”tullut uskoon”, millainen ihminen hän on? Millainen hän oli ennen uskoon tulemistaan? Miten hän on muuttunut uskoon tulemisen seurauksena? Millaiset tekijät johtivat hänen tulemiseensa uskoon? Mieti hetki, millaisia mielikuvia sinulle tulee mieleen, ennen kuin luet pidemmälle.

Monen kristillisessä kulttuuripiirissä kasvaneen mielikuvat uskoon tulemisesta (tai akateemisemmin sanottuna ”kääntymisestä”, conversion) perustuvat malliin, jonka juuret ovat viime kädessä herätyskristilliset. Yleisissä mielikuvissa kääntymys muistuttaa Paavalin kokemusta Damaskoksen tiellä: Kääntymys on äkillinen elämänmuutos, jossa koko aiempi elämäntapa ja uskomusjärjestelmä korvautuvat uusilla. Mielikuvissa kääntymys myös tapahtuu tyypillisesti elämän kriisikohdissa – vankilassa tai päihdekierteessä. Uskoontulo ikään kuin tempaa ihmisen ylös pohjalta. ”Ennen kuljin pimeydessä, mutta nyt näen valon.” ”I once was lost, but now I am found, was blind, but now I see.”

Äkillisen ja kokonaisvaltaisen uskoontulon malli saattaa kuitenkin olla tyypillinen ennen kaikkea herätyskristillisille piireille eikä toimi yleisenä kuvauksena kaikesta uskonnollisesta kääntymyksestä. Kääntymys ymmärretään eri tavoilla eri uskontojen piirissä, ja vaihtelevilla tavoilla puhua kääntymyksestä on vaikutusta siihen, miten käännynnäiset itse käsittävät omat kokemuksensa. Lyhyesti sanottuna: me ihmiset ymmärrämme omaa elämäämme ympäristöstä omaksumiemme käsitysten tai ”mallitarinoiden” avulla. Jos yhteisössä on tietynlainen mallitarina siitä, mitä kääntymyksessä tapahtuu, sovitamme helposti omankin elämäntarinamme kyseiseen malliin.

Yhteisöllisten mallitarinoiden vaikutusta yhteisön jäsenten tapaan käsitteellistää omia kokemuksiaan voi tutkia tarkastelemalla sitä, miten ei-kristillisissä yhteisöissä kerrotaan kääntymyksestä. Tova Makhani-Belkin on tuoreessa tutkimuksessaan analysoinut kristinuskosta bahá’í-uskoon kääntyneiden kertomuksia. Bahá’í-usko on 1800-luvulla syntynyt maailmanuskonto, jonka keskeinen ajatus on, että juutalaisuus, kristinusko, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus ja monet muut uskonnot edustavat samaa jumalallista ilmoitusta. Ne ovat ikään kuin ”uusia päivityksiä” samaan uskonnolliseen järjestelmään. Viimeisin päivitys on luonnollisesti bahá’í-uskon perustajan, Bahá'u'lláhin, tuoma ilmoitus.  

Bahá’í-uskon itseymmärryksen mukaan maailman eri uskontoperinteet ovat siis osa samaa jatkumoa, eikä bahá’íksi tuleminen täten edusta jyrkkää käännettä tai katkosta elämäntarinassa. Makhani-Belkinin haastattelemat bahá’ít eivät mielellään puhuneetkaan ”kääntymisestä” vaan esimerkiksi ”etenemisestä” (progression). Aivan kuten bahá’í-usko on vain päivitetty versio aiemmista uskontoperinteistä, on bahá’íksi tuleminenkin ikään kuin päivitys vanhaan uskonnolliseen identiteettiin. Joustava siirtymä kristinuskosta bahá’í-uskoon heijastui myös uskonnollisiin käytäntöihin: osa Makhani-Belkinin haastatelluista noudatti edelleen esimerkiksi joitain kristinuskon perinteitä, vaikka saattoikin antaa niille uuden, bahá’í-uskon värittämän tulkinnan.

Bahá’í-uskon lisäksi on myös muita uskontoperinteitä, joissa kääntymyksestä ei ole tapana puhua kertakaikkisena elämänmuutoksena ja kaiken entisen korvautumisena uudella. Olen itse törmännyt monien wiccojen ja muiden pakanoiden tapaan kuvata kääntymystä oman perimmäisen itsen tunnistamisena. Henkilö ei miellä muuttuneensa ihmisenä vaan ainoastaan tiedostaneensa jotain, mitä on aina ollut. Nimimerkki ”Kuu-ukkelin” viesti Suomi24-palstalla kuvastaa ajatusta hyvin: ”Tutustuessani wiccaan löysin nimen sille, mikä olen aina ollut. Wicca ei ole muuttanut minua mitenkään.”

Eri yhteisöillä on erilainen mallitarina siitä, mitä kääntymyksessä tapahtuu. Jaettu mallitarina heijastuu myös siihen, miten yhteisön jäsenet hahmottavat oman elämänsä ja sen tapahtumat. Mallitarina vaikuttaa kääntymyskokemuksen tulkintaan ja siten viime kädessä myös itse kokemukseen. Eri uskontoihin voikin olla erilaista kääntyä.

Makhani-Belkin, T. (2023). “This Is a Progression, Not Conversion”: Narratives of First-Generation Bahá’ís. Religions, 14(3), 300.

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Pitääkö käännynnäisten maine "tosiuskovina" paikkansa?

Uskontoperinteeseen kääntyneillä on usein maine siinä kasvaneita vakaumuksellisempina uskovina. Moni ehkä jää lapsuuden uskontoonsa vain siksi, ettei saa aikaiseksi erota siitä. Uskontoon kääntyminen sen sijaan edellyttää tietoista päätöstä ja aktiivista toimintaa. 

Islamin osalta tiedetään, että käännynnäiset ovat yliedustettuina Isisin ja muiden äärijärjestöjen riveissä. Suomessa useat yhteiskunnallisesti aktiiviset ja näkyvät muslimit ovat olleet nimenomaan käännynnäisiä. Esimerkkeinä heistä mainittakoon Abdullah Tammi, joka tuli takavuosina kuuluisaksi Suomen islamilaisen puolueen perustajana, ja Pia Jardi, joka oli Helsingin niin sanotun suurmoskeijahankkeen keskushahmoja. 

Mutta pitääkö käännynnäisten maine tosiuskovina paikkansa? Tähänastiset tutkimukset eivät anna kysymykseen yksiselitteistä vastausta. 

Daniel W. Snookin, Lee Branum-Martinin ja John G. Horganin tutkimus yhdysvaltalaisista muslimeista on tuore yritys kartoittaa mahdollisia eroja uskontoperinteeseen kääntyneiden ja siihen syntyneiden uskonnollisuudessa. Tutkimus toteutettiin internet-kyselynä, johon osallistui kaikkiaan 356 yhdysvaltalaista muslimia, joista noin puolet oli kääntynyt islamiin. 

Kyselyssä käytetty lomake mittasi kaikkiaan kuutta uskonnollisuuden osa-aluetta: uskoa islamin perusopetuksiin, uskonnollisia epäilyksiä, vastoinkäymisten tulkitsemista Jumalan rangaistuksiksi, uskonnon tarjoamia voimavaroja, islamiin perustuvaa etiikkaa ja sitoutumista islamin velvoitteisiin. Käännynnäisyys oli yhteydessä kolmeen ensimmäiseen näistä: Kääntyneet olivat islamiin kasvaneita vähemmän vakuuttuneita islamin perusopetusten totuudesta ja kokivat enemmän uskonnollisia epäilyksiä. Kääntyneet myös tulkitsivat syntyperäisiä muslimeita harvemmin vastoinkäymiset Jumalan rangaistuksiksi. 

Snookin ja kumppanien tutkimus haastaa täten yleisen mielikuvan käännynnäisistä poikkeuksellisen innokkaina uskovina. Islamiin kääntyneet olivat päinvastoin muita vähemmän sitoutuneita uskontonsa perusopinkappaleisiin ja epäilivät niitä enemmän. 

Eräs mahdollinen syy islamiin kääntyneiden ja siihen syntyneiden välisiin eroihin on se, että uskonnollinen kääntymys ei yleensä merkitse yhden maailmankatsomuksen täydellistä korvaamista uudella. Kääntyminen on yleensä aina enemmän tai vähemmän osittainen: osia aiemmasta vakaumuksesta jää jäljelle ja yhdistyy uudesta perinteestä omaksuttuihin ajatuksiin ja käytäntöihin. Islamiin kääntyneillä on usein kokemusta erilaisista uskonnollisista ja henkisistä perinteistä, ja heidän maailmankatsomuksensa saattaakin sisältää aineksia niin islamilaisista kuin monista muistakin lähteistä. 

Snook ja kumppanit selittävät tulostaan myös aiemmilla tutkimuksilla, joiden mukaan sitoutuminen uskontoon ei riipu niinkään tavasta, jolla sen piiriin on tultu, vaan siitä, kuinka tiiviisti uskontoperinne on kietoutunut yhteen uskonnonharjoittajan oman elämäntarinan kanssa. Islamin piirissä kasvaneilla on ollut käännynnäisiä enemmän aikaa oppia uskonnostaan ja kerryttää siihen liittyviä kokemuksia. Olen itsekin kirjoittanut eräässä aiemmassa tekstissäni siitä, kuinka uskontoperinteen merkitys itselle nousee siihen liittyvistä elämänkokemuksista. 

Snook, D. W., Branum-Martin, L., & Horgan, J. G. (2021). Zeal of the convert? Comparing religiousness between convert and nonconvert Muslims. Psychology of Religion and Spirituality. Advance online publication. https://doi.org/10.1037/rel0000421

perjantai 29. lokakuuta 2021

Islam ja LGBTIQ-identiteetti

Vuosi tai pari sitten laadin kirjoittajakuvausta johonkin artikkeliini, ja mietin sitä varten, miten tiivistäisin kaikkein keskeisimmän akateemisen kiinnostuksenkohteeni. Sitten se valkeni minulle: Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, miten ihmiset ratkovat identiteettikonflikteja. Identiteettikonflikteja on esimerkiksi eri uskontoja tai kansallisuuksia edustavien ihmisten välillä. Itse olen julkaissut tutkimusta esimerkiksi ateistien asenteista uskovia kohtaan ja suomalaisten yleisistä asenteista muslimeita kohtaan. Vielä ihmisten välisiä identiteettikonflikteja enemmän olen kuitenkin kiinnostunut ihmisten sisäisistä identiteettikonflikteista; mitä tehdä, kun oma uskonnollinen vakaumus ja jokin toinen puoli itseä ovat ristiriidassa? Tällaisia kysymyksiä olen pohtinut niin väitöskirjassani kuin melko tuoreessa artikkelissa, joka käsitteli kristityn vapaaotteluammattilaisen identiteettejä. 

Myös Güler Beril Kumpasoğlun, Dilara Hasdemirin ja Deniz Canel-Çınarbaşin artikkelissa on kyse identiteettikonflikteista. Kumpasoğlun ja kumppanien tarkoituksena oli selvittää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien turkkilaismuslimien kokemuksia LGBTIQ-identiteetin ja uskonnon yhdistämisestä. Tutkimusta varten haastateltiin 12 henkilöä, jotka olivat yliopistokoulutettuja, iältään 19–30-vuotiaita ja edustivat erilaisia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. 

Lähes kaikki tutkittavat olivat omaksuneet lapsuudenperheessään vanhoillisen islamin tulkinnan, jonka he kokivat olevan ristiriidassa heidän seksuaali- tai sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Tutkittavilla oli vaihtelevia tapoja suhtautua ristiriitaan: Erityisesti ristiriidan alkuvaiheissa monet heistä olivat omistautuneet intensiiviselle uskonnonharjoitukselle ja yrittäneet tukahduttaa ”väärältä” tuntuneen kokemuksen seksuaalisuudestaan tai sukupuolestaan. Kun tämä ei onnistunut, osa hyväksyi tilanteen ja jatkoi elämää pitäen uskonnon ja sukupuolen/seksuaalisuuden visusti erillään. He eivät niinkään ratkaisseet identiteettikonfliktia vaan jäädyttivät sen. Uskonto ja sukupuoli/seksuaalisuus olivat heille kaksi elämänaluetta, jotka eivät koskettaneet toisiaan. 

Toisten tutkittavien kohdalla konflikti heidän omaksumansa islamin tulkinnan ja LGBTIQ-identiteetin välillä johti islamin hylkäämiseen. He eivät kuitenkaan välttämättä hylänneet kaikkea uskonnollista, vaan saattoivat esimerkiksi jatkaa Jumalaan uskomista, vaikka eivät enää kokeneet itseään muslimeiksi. Tulos vastaa monissa muissakin tutkimuksissa tehtyä havaintoa, jonka mukaan uskonnollisuus ja uskonnottomuus ovat suhteellisia käsitteitä: ihminen voi olla jossain suhteessa hyvinkin uskonnollinen ja toisessa suhteessa uskonnoton.

Tutkittavien joukossa oli kuitenkin myös niitä, jotka olivat löytäneet toisenlaisen tavan tulkita islamia ja sitä kautta saaneet aikaan sovun uskonnollisen ja LGBTIQ-identiteetin välillä. Uudet tulkinnat liittyivät esimerkiksi keskeisimpään Koraanin tarinaan, joka monien mielestä kieltää homoseksuaalisuuden: Vanhasta testamentistakin tuttuun kertomukseen Lootista. Eräiden tutkijoiden tavoin Kumpasoğlun ja kumppanien haastattelemat turkkilaiset olivat päätyneet tulokseen, että Sodoman synti ei suinkaan ollut homoseksuaalisuus. Heidän mukaansa Jumala ei tuhonnut kaupunkia homoseksuaalisuuden vuoksi vaan siksi, että sen asukkaat yrittivät väkivaltaisesti raiskata kaupunkiin tulleet vieraat. (Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissisen mukaan tämä on historiallisesti myös Raamatun Loot-kertomuksen pointti.) Islam ei näin tulkittuna tuomitsekaan homoseksuaalisuutta, vaan seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on osa Jumalan luomistyötä ja siten arvokasta. 

Sisäisten konfliktien lisäksi Kumpasoğlun ja kumppanien tutkimuksessa tuli kuitenkin esiin myös ihmisten välisiä konflikteja. Vaikka homoseksuaalisuus ei olekaan rangaistavaa Turkissa, kaikki tutkittavat kertoivat syrjinnästä, jota seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kohtaavat turkkilaisessa yhteiskunnassa. Osa syrjintäkokemuksista liittyi suoraan uskonnonharjoitukseen: tutkimukseen osallistunut transnainen esimerkiksi kertoi, ettei voinut rukoilla moskeijassa, koska moskeijatila on jaettu sukupuolen mukaan eikä häntä hyväksytty sen enempää miesten kuin naistenkaan puolella. Tutkittavien syrjintäkokemukset liittyivät erityisesti pikkukyliin ja -kaupunkeihin – pääkaupunki Ankaran akateemisissa piireissä he kokivat voivansa elää suhteellisen vapaasti. 

Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen perustuvan syrjinnän lisäksi tutkittavat kohtasivat myös uskontoon perustuvaa syrjintää. He kertoivat LGBTIQ-yhteisössä esiintyvän paljon epäluuloa uskontoa kohtaan, eivätkä he siksi voineet avoimesti ilmaista omaa uskonnollista vakaumustaan yhteisössä. Sekä LGBTIQ-yhteisössä että laajemmassa turkkilaisessa yhteiskunnassa on yleinen ajatus, ettei seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva voi olla oikeasti muslimi, ja siksi Kumpasoğlun tutkimukseen osallistuneet joutuivat kaikkialla kätkemään jonkin osan identiteetistään.

Kumpasoğlu, G. B., Hasdemir, D. & Canel-Çınarbaş, D., (2020). Between Two Worlds: Turkish Religious LGBTs Relationships with Islam and Coping Strategies. Psychology & Sexuality.

lauantai 16. lokakuuta 2021

Islamilainen rukous kokemuksena

Tutkimus islamista ja muslimeista Suomessa on tällä hetkellä verrattain runsasta. Minua on kuitenkin ruvennut hieman kiusaamaan se, kuinka suuri osa tutkimuksesta keskittyy muslimien ja jonkin yhteiskunnallisen instituution välisiin suhteisiin. Meillä on runsaasti tutkimusta suomalaisista muslimeista kouluissa, muslimeista työpaikoilla, islamiiin liittyvästä poliittisesta päätöksenteosta, muslimeista mediassa ja niin edelleen.  

On tietysti tärkeää tutkia, kuinka muslimit osallistuvat yhteiskuntaan tai kuinka islam ja uskonnollinen moninaisuus yleisemminkin otetaan huomioon yhteiskunnan eri sektoreilla. On kuitenkin ongelmallista, jos tutkimus on pelkästään tätä. Tutkin omassa väitöskirjassani nuorten muslimien kansallisia identiteettejä ja pönkitin siten entisestään muutenkin vallitsevaa ”muslimit suhteessa yhteiskuntaan” -tutkimussuuntaa. Väitöksen jälkeisessä tutkimuksessa olen kuitenkin pyrkinyt vaihtamaan fokusta ja tutkimaan sitä, mikä on suomalaisten muslimien suhde omaan uskontoperinteeseensä. Päätutkimusaiheenani on tällä hetkellä Koraanin rooli nuorten shiiamuslimien arjessa. Olen siis kiinnostunut siitä, miten aivan tavalliset nuoret shiiat lukevat, käyttävät ja tulkitsevat Koraania. 

Myös W. Paul Williamsonin parin vuoden takaisella artikkelilla on positiivinen pyrkimys ymmärtää islamia ja muslimien uskonnollista elämää ”sisältäpäin”. Artikkelissaan Williamson pyrkii fenomenologisen lähestymistavan kautta tavoittamaan sen, millainen kokemus islamilainen rukous on. Artikkelia varten hän haastatteli kaikkiaan seitsemää korkeasti koulutettua muslimia (viittä miestä ja kahta naista), joilla oli juuret yhteensä viidessä eri maassa eri puolilla muslimienemmistöistä maailmaa. Haastateltavat kuvasivat mahdollisimman yksityiskohtaisesti kokemuksiaan rukouksesta, ja vertailemalla eri haastateltavien kuvauksia keskenään Williamson pystyi hahmottelemaan rukouskokemuksen yleisiä piirteitä. Williamsonin analyysissa erottui neljä keskeistä rukouskokemuksen osatekijää: yhteys/ei yhteyttä Jumalaan, tunteet, henkinen muutos ja varma tieto. 

Useimmat Williamsonin haastateltavista rukoilivat säännöllisesti kaikki viisi päivittäistä salat-rukousta. Rukous oli heille päivittäinen rutiini ja useimmiten siihen ei liittynyt erityistä kokemusta yhteydestä Jumalaan. Rukoilu saattoi hyvinkin tapahtua ”automaattiohjauksella”: suu toisti rukouskaavaa, mutta ajatukset harhailivat päivän askareissa. 

Kaikki haastateltavat kertoivat kuitenkin myös hetkistä, jolloin he olivat rukouksen kautta saaneet kokemuksen yhteydestä Jumalaan. Yleensä tällainen kokemus ei liittynyt viidesti päivässä tehtäviin, määrämuotoisiin salat-rukouksiin, vaan vapaamuotoisiin dua-rukouksiin, joita uskova voi lausua milloin tahansa. Yhteyden kokemuksiin liittyi voimakkaita läheisyyden ja hyväksynnän tunteita: rukoilija tunsi olevansa täysin paljaana ja haavoittuvaisena Jumalan edessä, mutta Jumala ei tuominnut tai torjunut häntä. Haastateltavat kuvasivat myös, kuinka rukous hiljensi mielensisäisen hälinän ja auttoi kuuleman Jumalan. Yhteyden kautta epäonnistumisen, tyytymättömyyden ja yksinäisyyden tunteet vaimenivat ja niiden tilalle tuli rauha ja tyytyväisyys. Yksi haastateltavista kuvasi, kuinka oli rukoillut apua epätoivoisessa tilanteessa ja se oli tuntunut samalta kuin olisi vetänyt keuhkot täyteen raikasta ilmaa pidätettyään ensin henkeä pitkän aikaa. Muutama muu haastateltava kertoi rukouksenaikaisista aistikokemuksista: iho saattoi mennä kananlihalle, saattoi tuntua siltä kuin joku olisi ihan fyysisesti koskettanut tai nenässä saattoi tuntua miellyttävä tuoksu. 

Haastateltavat kuvasivat rukousta henkisenä muutoksena, jonka vaikutukset ulottuivat muihinkin arkielämän tilanteisiin. Rukous uudisti ja puhdisti itsen sekä antoi itsevarmuutta ja -luottamusta kohdata elämän haastavat tilanteet. Rukous oli haastateltaville varman tiedon lähde: se antoi varmuuden ja vahvistuksen Jumalan olemassaolosta ja suuruudesta, mutta myös vastauksia elämän pienempiin valinta- ja pulmatilanteisiin. Rukouksen kautta saatu tieto oli suoraa, intuitiivista ja kokemuksellista. Se oli tietoa, jonka totuutta ei voinut perustella, vaan se piti tuntea.

Williamsonin tutkittavien kuvaukset rukouskokemuksistaan toivat minulle monesti mieleen omaan tutkimukseeni osallistuneiden shiia-nuorten kertomukset Koraanin roolista omassa elämässään. Kun lukee vaikkapa suomalaisia nettikeskusteluita islamista, tulee helposti tunne, että ei-muslimeilla on usein mielikuva Koraanista jonkinlaisena ankarana sääntökirjana, jonka pääasiallinen tarkoitus on hankaloittaa elämää pikkutarkoilla kielloilla ja rajoituksilla. Omat haastateltavani eivät kuitenkaan kuvaa suhdettaan Koraaniin ollenkaan näin. Olen aloittanut kaikki haastatteluni pyytämällä haastateltavaa kuvaamaan yhdellä lauseella Koraanin merkitystä itselleen, ja yleisimmin saamani vastaus on ollut ”rauha”, ”mielenrauha” tai jotain vastaavaa. Koraanin pääasiallista antia eivät olleet käskyt ja määräykset vaan emotionaalinen turva ja luottamus.

Williamson, W. P. (2018). The experience of Muslim prayer: A phenomenological investigation. Pastoral Psychology, 67, 547-562.

tiistai 12. lokakuuta 2021

Muslimit terveydenhuollon asiakkaina

Kävin viime vuonna yliopistopedagogiikan kurssin, jonka myötä innostuin case-oppimisesta. Case-oppimista käytetään paljon muun muassa lääke- ja oikeustieteiden opetuksessa, ja olin kiinnostunut kokeilemaan, kuinka se toimisi uskonnontutkimuksessa. Olin saanut useampaakin eri reittiä viestiä, että terveydenhuollon ammattilaiset kaipaavat lisää eväitä muslimiasiakkaiden ja heidän perheidensä huomioimiseen. Päätinkin laittaa erään kurssini opiskelijat hiomaan uskonnontutkijan asiantuntemustaan aidon casen parissa ja annoin heidän tehtäväkseen laatia materiaalia terveydenhuollon tarpeisiin. Opiskelijoideni työn tuloksena syntyi Muslimit terveydenhuollon asiakkaina -opaskirjanen, joka on vapaasti saatavilla Helsingin yliopiston Helda-julkaisuarkistossa.

Opasta laatiessamme mietimme paljon sitä, kuinka huomioida yhtäältä islamin eri tulkintojen moninaisuus ja toisaalta eletty uskonto -- siis se, etteivät uskonnon "viralliset dogmit" yleensä kovinkaan hyvin vastaa sitä, mitä ihmiset arjessaan ajattelevat ja tekevät. Oli melkoinen haaste yrittää todeta 46 sivussa jotain konkreettista muslimeista sortumatta samalla harhaanjohtaviin yleistyksiin ja uskonnollistamiseen. Juuri yleistämisestä varoittaaksemme lisäsimme oppaan alkuun seitsemän muslimipotilaiden kohtaamiseen tarkoitettua muistisääntöä, joista kaksi ensimmäistä (ja tärkeintä?) olivat:

  1. Käytännössä kaikkiin asioihin on monta erilaista islamilaista näkemystä. Kannattaa rohkeasti kysyä asioita muslimipotilaalta itseltään. Kysy, älä oleta!
  2. Uskonnon lisäksi potilaan ajatteluun vaikuttavat esimerkiksi ikä, sukupuoli ja koulutustausta. Kohtaa siis potilas yksilönä – älä uskonnon tai kulttuurin edustajana.

Ahokas, A., Ali Mohamed, M., Hagfors, V., Helki, E., Ingman, M., Ingman, S., Karvonen, I., Kavakko-Widström, I., Leinonen, S., Nenonen, E., Nikupaavo, K., Norring, R., Pesso, N., Rautiainen, S., Savolainen, R., Seppälä Beldih, S., Stenlund, M., Tiihonen, H., Vaahtera, S., Vilkko, S., Vuorimaa, S. & Pauha, T. (2021). Muslimit terveydenhuollon asiakkaina. Helsinki: Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.