torstai 21. tammikuuta 2021

Trump ja profetian epäonnistuminen

Olen seurannut mielenkiinnolla Joe Bidenin valtaan astumiseen liittyviä profetioita, joita on esiintynyt eräissä (myös suomalaisissa) kristillisissä piireissä. Eräs sosiaalisessa mediassa aktiivisesti vaikuttava julistaja oli vielä hieman ennen vallanvaihtoa vakuuttunut siitä, ettei mitään vallanvaihtoa tapahtuisi:

Kyseinen hengenmies oli hyvin varma asiastaan:

Toisin kävi. Biden astui presidentin virkaan. Ja mitä tekikään silloin uskottavuutensa likoon laittanut some-vaikuttaja? Tunnustiko hän kenties olleensa väärässä? Ei toki. Samana iltana Bidenin valtaan astumisen jälkeen kyseinen sananjulistaja teki sosiaaliseen mediaan päivityksen, jossa ilmoittikin olleensa profetioineen oikeassa! Väitteelleen hänellä oli pitkälliset perustelut:



Sosiaalipsykologian uranuurtaja Leon Festinger teki 1950-luvulla työtovereineen klassisen tutkimuksen profetian epäonnistumisesta. Tutkimuseettiset ohjeistukset eivät tuolloin olleet yhtä tiukkoja kuin nykyisin, ja Festingerin tutkimusryhmä pystyikin hyödyntämään varsin ainutlaatuista tutkimusasetelmaa: he soluttautuivat mukaan pieneen uskonnolliseen ryhmään, joka oli ennustanut maailmanlopun tapahtuvan 21.12.1954. Lentävän lautasen oli määrä hakea uskovat turvaan muutamaa päivää ennen maailmanloppua. Ryhmä valmistautui nousemaan lentävään lautaseen, ja kun sitä ei määräaikaan ilmestynytkään, päätteli kyseessä olleen vain heille tarkoitettu harjoitus. Seuraavakin määräaika tuli ja meni. Ryhmä tyrmistyi ensin, mutta sitten he saivat ilmoituksen: ryhmä oli omalla toiminnallaan levittänyt niin paljon hyvää, että Jumala oli heidän takiaan päättänyt säästää maailman tuholta. Ryhmä riemastui ja alkoi levittää sanomaansa entistä suuremmalla innolla.

Kun henkilö on rakentanut koko elämänsä tietyn uskomusjärjestelmän varaan, hän ei hevin luovu siitä – ei edes silloin, kun ulkoinen todistusaineisto on ristiriidassa omien uskomusten kanssa. Uskomus maailman loppumiseen tiettynä päivänä ja havainto siitä, että näin ei käykään, aiheuttaa kuitenkin mielensisäisen ristiriidan, jota Leon Festinger kutsui ”kognitiiviseksi dissonanssiksi”. Festingerin mukaan kognitiivinen dissonanssi aiheuttaa ahdistusta, ja siksi ristiriita pitää tavalla tai toisella purkaa. Kynnys omien uskomusten hylkäämiseen on kuitenkin niin suuri, että niiden kanssa ristiriitainen havainto pyritään selittämään tavalla, joka sallii kiinnipitämisen entisestä uskomusjärjestelmästä: Maailmanlopun piti tulla, mutta Jumala peruikin sen. Trump nousee kyllä presidentiksi – Jumala vain vaihtoi sen määräpäivää. Näytin olleen väärässä, mutta olinkin koko ajan oikeassa.

Festinger, L., Riecken, H. W., & Schachter, S. (1956). When prophecy fails. University of Minnesota Press.

Katsomukset.fi: "Nuoret muslimit tulkitsemassa uskontoaan"

Opetin syksyllä 2020 Helsingin yliopistossa Musliminuorten muuttuvat identiteetit ja auktoriteetit -kurssia, jonka yhtenä tehtävänä oli kirjoittaa blogiteksti islamilaisesta populaarikulttuurista. Teksteistä syntyi lopulta teemaviikko Katsomukset.fi-blogiin. Kirjoitin itse teemaviikon johdantotekstin "Nuoret muslimit tulkitsemassa uskontoaan":

https://katsomukset.fi/2021/01/18/nuoret-muslimit-tulkitsemassa-uskontoaan/

perjantai 8. tammikuuta 2021

Identiteetti psykologisena käsitteenä

(Kirjoitus on alun perin julkaistu Sosiaalisten identiteettien välittyminen juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa -hankkeen blogissa.) 

 ”Identiteettikriisi”, ”identiteettipolitiikka” ja ”identiteettivarkaus” ovat termejä, joita voi tulla vastaan niin akateemisten lehtien sivuilla kuin ihan arkipuheessakin. Mutta mikä on “identiteetti”, johon ne kaikki viittaavat? Jos sinusta tuntuu, että identiteettikriisin ”identiteetti” on eri asia kuin identiteettivarkauden ”identiteetti”, olet ihan oikeassa. Ylipäätään sanaa identiteetti käytetään niin monissa eri merkityksissä, että jos vaikkapa kaksi tutkijaa puhuu identiteetistä, on jopa todennäköistä, että he tarkoittavat sanalla aivan eri asioita. 

Olen itse hahmotellut eri identiteettikäsitysten yhtäläisyyksiä ja eroja kahden ulottuvuuden avulla: eri teorioilla on erilainen käsitys yhtäältä identiteetin pysyvyydestä ja toisaalta siitä, missä määrin identiteetti on yksilön sisäinen ominaisuus. Kun nämä kaksi ulottuvuutta laitetaan yhteen, saadaan seuraavanlainen nelikenttä, johon eri identiteettikäsitykset voidaan sijoittaa:

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Radikalisaatioriskin arvioinnista

Eräs opiskelija otti yhteyttä ja kysyi neuvoja siihen, miten kehittää mittaria sen arvioimiseen, mikä riski jollakulla on radikalisoitua väkivaltaisesti. En osannut auttaa. Vastasin kirjoittamalla aiheesta ”ehdollinen todennäköisyys”:  

  • Otetaan riskitekijä A, jonka tiedetään olevan yhteydessä väkivaltaiseen radikalisaatioon. Oletetaan nyt, että A on niin iso riskitekijä, että radikalisoituneista 90 prosentilla on A, kun taas muusta väestöstä A on vain 10 prosentilla. (Onkohan näin voimakkaita riskitekijöitä oikeasti olemassa?)
  • Väkivaltainen radikalisoituminen on huomattavan harvinainen ilmiö. Leikitään nyt, että niinkin moni kuin yksi tuhannesta ihmisestä (eli 0,1 % väestöstä) radikalisoituu väkivaltaisesti.
  • Oletetaan, että meillä on testi, joka tunnistaa ne, joilla on radikalisaation riskitekijä A. Otetaan 100 000 ihmistä ja käytetään testiämme tunnistamaan heistä ne, jotka ovat radikalisoituneet.
  • Jos 0,1 % ihmisistä radikalisoituu, 100 000 ihmisen joukossa väkivaltaisesti radikalisoituneita on 100 000 x 0,001 = 100. Näistä 90 prosentilla (eli 90 henkilöllä) on A.
  • Loput 99 900 eivät ole radikalisoituneita. Heistä 10 prosentilla (eli 9990:llä) on silti A.
  • Testimme on siis luokitellut 9990 + 100 = 10 090 henkilöä radikalisoituneiksi. Heistä kuitenkin vain 100 (eli alle 1 %) on oikeasti radikalisoituneita. Testimme tuottaa siis 99-prosenttisesti vääriä positiivisia tuloksia (luokittelee radikalisoituneiksi henkilöitä, jotka eivät sitä ole) – ja tämä tilanteessa, jossa sekä yleinen radikalisoitumistodennäköisyys että riskitekijän voimakkuus on arvioitu selvästi yläkanttiin!

Prosenttiluvut tässä esimerkissä on heitetty hatusta, mutta yleinen logiikka pätee. Koska väkivaltainen radikalisoituminen on niin harvinainen ilmiö ja sen riskitekijät niin epäspesifejä, riskitekijöihin perustuvat mittarit tuottavat väistämättä liikaa vääriä positiivisia ollakseen käyttökelpoisia. Jos sellaisen mittarin jotenkin onnistuisi kehittämään, puhelin kävisi kuumana, kun kaikki maailman turvallisuuspalvelut soittelisivat ja haluaisivat menetelmän itselleen.

(EDIT! Tärkeä täsmennys!) Arviointi on ihan eri juttu riippuen siitä, onko tarkoituksena skriinata riskitapaukset koko väestöstä vai esim. arvioida riskin vakavuutta jossain porukassa, joka on jo tavalla tai toisella tunnistettu riskiryhmäksi. Yllä oleva argumenttini pätee edellisessä tapauksessa, jälkimmäisessä taas ei. Ja juuri jälkimmäinenhän on sitä, mitä esim. eri viranomaistahot tekevät.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Sosiaalinen identiteetti ja ryhmien väliset suhteet

(Teksti on alun perin julkaistu Depolarize-hankkeen blogissa.)

Tiedät varmaan sanonnan ”joukossa tyhmyys tiivistyy”? Ollessaan osa joukkoa ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin muuten. Sosiaalipsykologialla, ja erityisesti niin sanotulla sosiaalisen identiteetin lähestymistavalla, on paljon sanottavaa siihen, mitä joukossa tapahtuu. Mitä säännönmukaisuuksia ryhmäkäyttäytymisessä ilmenee? Mistä ryhmien väliset konfliktit nousevat ja miten niitä voidaan purkaa? 

Sosiaalipsykologian keskeisin ryhmien välisiä suhteita selittävä teoria on sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT), jonka Henri Tajfel ja John Turner kehittivät 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Teoriaa on sittemmin laajennettu ja täydennetty. Nykyään puhutaankin usein ”sosiaalisen identiteetin lähestymistavasta” (social identity approach, SIA), jonka piiriin luetaan sekä klassinen SIT että sen perusteella kehitetyt myöhemmän teoriat, keskeisimpänä itsekategorisoinnin teoria (self-categorization theory, SCT).

Kuten nimikin sanoo, sosiaalisen identiteetin lähestymistavan keskeisin käsite on ”sosiaalinen identiteetti”. Tajfelin ja Turnerin jo klassiseksi muodostuneen määritelmän mukaan sosiaaliset identiteetit ovat ”niitä osia yksilön minäkäsitystä, jotka perustuvat hänen kokemiinsa ryhmäjäsenyyksiin” (oma suomennokseni). Koska meistä jokainen on jäsenenä useissa erilaisissa ryhmissä, jokaisella on myös useita erilaisia sosiaalisia identiteettejä. Näitä ovat esimerkiksi sukupuoli-identiteetti, seksuaalinen identiteetti, sukupolvi-identiteetti, ammatti-identiteetti, kansallinen identiteetti, uskonnollinen identiteetti, etninen identiteetti, poliittinen identiteetti, alakulttuuri-identiteetti, harrastusidentiteetti ja niin edelleen. On tärkeää huomata, että sosiaalisen identiteetin lähestymistapa koskee yleisesti kaikkea ryhmäkäyttäytymistä ja ryhmien välisiä suhteita. Seuraavat säännönmukaisuudet pätevät siis yhtä lailla urheilujoukkueisiin, uskonlahkoihin, nuorisojengeihin ja ihan mihin ryhmiin tahansa.

Sosiaalinen ja henkilökohtainen identiteetti


Sosiaalisen identiteetin vastinparina on ”henkilökohtainen identiteetti”, kokemus omasta erityislaatuisuudesta. Jos sosiaalinen identiteetti on yksilön vastaus kysymyksiin ”mihin minä kuulun” ja ”mikä yhdistää minua muihin”, henkilökohtainen identiteetti vastaa kysymyksiin ”mikä tekee minusta yksilön” ja ”mikä erottaa minut muista”. SIA:n mukaan henkilökohtainen ja sosiaalinen identiteetti ovat aktiivisina eri tilanteissa. Erilaiset vuorovaikutustilanteet voidaankin asettaa jatkumolle (ks. Kuva 1 alla) sen mukaan, missä määrin identiteetin eri puolet ovat pinnalla – eli missä määrin tilanne koetaan yksilöiden välisenä ja missä määrin taas ryhmien välisenä. Jatkumon toisessa päässä ovat pari- ja ystävyyssuhteen kaltaiset ihmissuhteet. Harva kokee olevansa parisuhteessa jonkin ryhmän edustajana, vaan yleensä parisuhde koetaan kahden yksilön liittona. Klassinen esimerkki jatkumon toisesta ääripäästä on sota. Sotiminen on korostetusti ryhmien välistä toimintaa. Sodankäynti käy jopa hieman vaikeaksi, jos vastapuolen sotilaita alkaa ajatella yksilöinä eikä vain ”vihollisarmeijana”.

Useat tekijät vaikuttavat siihen, kumpaan päähän Kuvan 1 jatkumoa annettu vuorovaikutustilanne sijoittuu. Yhtäältä on tilanteita, joissa ihmiset ovat lähtökohtaisesti mukana ryhmän jäseninä. Esimerkiksi työpaikalla ammatillinen identiteetti on luonnostaan pinnalla. Toisaalta ihmiset eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka tärkeitä eri ryhmäjäsenyydet ja siten eri sosiaaliset identiteetit heille ovat. Luterilainen identiteetti on arkkipiispalle todennäköisesti keskeisempi osa minäkäsitystä kuin kirkon satunnaiselle ”rivijäsenelle” ja aktivoituu siksi ehkä helpommin vuorovaikutustilanteissa.

Sisä- ja ulkoryhmä


Kun sosiaalinen identiteetti on aktivoitunut ja vuorovaikutuksen osapuolet kokevat itsensä korostuneesti ryhmien edustajina, tällä on tiettyjä säännönmukaisia vaikutuksia heidän käyttäytymiseensä. SIA:n piirissä tehdyissä niin sanotuissa minimaalisen ryhmän kokeissa (minimal group paradigm experiment) on todettu, että ihmisillä on ryhmien välisissä tilanteissa luontainen taipumus suosia ”omaa porukkaansa” eli niin sanottua sisäryhmää (ingroup). Sisäryhmän suosimista (ingroup bias) ilmenee jopa silloin, kun ryhmät on muodostettu avoimen mielivaltaisesti. Toisin kuin usein ajatellaan, sisäryhmän suosimisesta ei välttämättä seuraa toisten, eli niin sanotun ulkoryhmän, sorsiminen (outgroup derogation). Esimerkiksi omasta kotimaastaan voi olla ylpeä ilman, että tästä seuraa aktiivista pahantahtoisuutta muita maita kohtaan. 

Sisäryhmän suosiminen näyttää olevan ihmisille luontaista, kun taas aktiivinen halu tehdä hallaa ulkoryhmälle on tilannekohtaisempaa. Erityisen keskeinen ulkoryhmävastaisuutta ruokkiva tekijä on uhka; ihmiset suhtautuvat vihamielisesti ennen kaikkea ryhmiin, joiden he kokevat olevan uhka ”omalle porukalle”. Uhka voi olla konkreettinen – toisen ryhmän koetaan kilpailevan oman ryhmän kanssa samoista rajallisista resursseista tai jopa uhkaavan oman ryhmän olemassaoloa. Uhka voi kuitenkin olla myös symbolinen ja kohdistua oman ryhmän arvoihin tai maailmankuvaan. 

Jännitteiden purkaminen


Sosiaalisen identiteetin lähestymistavan mukaan pelkkä sosiaalisen identiteetin aktivoituminen saa siis ihmisen kohtelemaan kanssaihmisiään eriarvoisesti sen mukaan, ovatko nämä sisäryhmää vai ulkoryhmää – siis ”meitä” vai ”muita”. Eriarvoisuus ilmenee vähintään oman sisäryhmän suosimisena, mutta sisäryhmään kohdistuva uhka tai muut vastaavat tilannetekijät saavat helposti aikaan myös avointa vihamielisyyttä ulkoryhmää kohtaan. Nämä ryhmäkäyttäytymisen yleiset lainalaisuudet huomioon ottaen ei olekaan yllättävää, että sosiaalipsykologit ovat pyrkineet purkamaan ryhmien välisiä jännitteitä ennen kaikkea häivyttämällä sisä- ja ulkoryhmän välistä rajaa. Tähän on monia mahdollisia keinoja.

Yksi vaihtoehto on saada vuorovaikutuksen osapuolet tutustumaan toisiinsa paremmin yksilöinä. Ajatuksena on, että tämä aktivoi henkilökohtaista identiteettiä sosiaalisen sijaan ja siirtää näin vuorovaikutustilannetta kohti Kuvan 1 jatkumon vasenta päätä. Tilanteessa osallisena olevat eivät aja omien ryhmiensä etuja muiden kustannuksella, jos he eivät koe edustavansa tilanteessa niinkään omaa ryhmää vaan omaa itseään. Lähestymistavan heikkoutena on kuitenkin se, että se saattaa parantaa ihmisyksilöiden keskinäisiä asenteita, mutta jättää ryhmien väliset jännitteet ennalleen; tutustuttuaan muslimiin Isto Islamofobi saattaa edelleen ajatella, että muslimit ovat terroristeja, ”mutta tää Ali on hyvä tyyppi”. Ongelmaa on yritetty korjata lähestymistavoilla, joissa ihmiset kohtaavat toisensa nimenomaan ryhmiensä edustajina. Esimerkiksi monet uskontodialogin muodot lähtevät tästä lähtökohdasta. Riskinä kuitenkin on, että epämieluisa kohtaaminen ryhmien välillä vain lisää entisestään niiden välisiä jännitteitä.

Niin kutsutun yhteisen sisäryhmäidentiteetin mallin (common ingroup identity model, CIIM) tavoitteena puolestaan on etsiä toisiinsa vihamielisesti suhtautuville ryhmille jokin yhteinen ”kattoidentiteetti”, johon samaistua. Erilliset ryhmät on toisin sanoen tarkoitus saada yhdistettyä osaksi yhtä suurta ryhmää. Yhteisen sisäryhmäidentiteetin tehosta on saatu verrattain paljon tutkimusnäyttöä: hollantilaisissa tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että itsen kokeminen hollantilaiseksi – siis identifioituminen yhteiseen hollantilaiseen kattoidentiteettiin – tuki turkkilais- ja marokkolaistaustaisten muslimien myönteisiä asenteita sekä kansallista enemmistöä että Alankomaiden yhteiskunnan muita vähemmistöryhmiä kohtaan. Haasteena on kuitenkin eri ryhmiä yhdistävän kattoidentiteetin muodostaminen: ryhmäjäsenyydet ovat ihmisille tärkeitä ja niistä ei hevin luovuta. Erityisesti vähemmistöt vastustavat usein ”ylhäältä päin tulevia” uudelleenmäärittelyjä. Ratkaisuksi on ehdotettu niin sanottua kaksoisidentiteettiä (dual identity); sen sijaan, että esimerkiksi Suomen somalien tulisi olla joko ”suomalaisia” tai ”somaleita”, he voisivatkin olla ”suomensomaleita”.

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että ryhmien välisiä suhteita voi parhaiten edistää yhdistämällä eri lähestymistapoja tilanteeseen sopivalla tavalla: Jos kaksi ihmistä tuleekin tilanteeseen ryhmiensä edustajina, heitä on silti hyvä tukea tutustumaan toisiinsa myös yksilöinä. Enemmistön kohdalla on ehkä hyvä pyrkiä yhteiseen sisäryhmäidentiteettiin ja vähemmistön kohdalla puolestaan kaksoisidentiteettiin. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että enemmistösuomalaisia kannustetaan ymmärtämään suomalaisuus ihonväristä, äidinkielestä ja uskonnosta riippumattomana identiteettinä, kun taas etnisiä vähemmistöjä tuetaan samaistumaan sekä suomalaisuuteen että omaan vähemmistöryhmään.

Tutkimusta sosiaalisesta identiteetistä


Kuten yllä jo totesin, sosiaalisen identiteetin lähestymistapa pätee kaikenlaisiin ryhmiin, olivatpa ne sitten uskonnollisia, kansallisia, poliittisia tai mitä muuta tahansa. Lähestymistapa onkin osoittautunut käyttökelpoiseksi työkaluksi mitä erilaisimpien ryhmäilmiöiden ymmärtämiseen. Olen itse mukana kahdessa Helsingin yliopiston tutkimusryhmässä, joissa tehdään sosiaaliseen identiteettiin liittyvää tutkimusta: Finnish Interdisciplinary Study of Social Identity Transmission (FIDSIT, http://blogs.helsinki.fi/sosiaalinen-identiteetti) toimii teologisen tiedekunnan yhteydessä ja tekee tutkimusta identiteettiprosesseista sekä historiallisessa että nykypäivän kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa. Etnisten suhteiden sosiaalipsykologit (ESSO, https://blogs.helsinki.fi/esso-group/) puolestaan kokoaa nimensä mukaisesti yhteen ennen kaikkea etnisten mutta myös muiden ryhmien keskinäisiä suhteita tutkivia sosiaalipsykologeja.

Sosiaalisen identiteetin teoriasta ja sen soveltamisesta ryhmien välisten jännitteiden purkamiseen voi lukea esimerkiksi Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusta Vähemmistöjen väliset suhteet: Tutkimustuloksia ja toimintaehdotuksia (Pauha & Jasinskaja-Lahti, 2017). Julkaisu on vapaasti saatavilla osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-327-186-9 

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Islamin uhka aivokuvissa

Nopea reagointi mahdollisiin uhkiin on ollut ensiarvoisen tärkeää ihmislajin selviytymisen kannalta. Kun nälkäinen leijona tai hallinnasta karannut auto on syöksymässä päälle, ei auta jäädä pohtimaan parasta toimintamallia, vaan on hypättävä pois alta. Ihmisaivoihin onkin kehittynyt mekanismeja, jotka rekisteröivät nopeasti ympäröivät uhat ja reagoivat niihin automaattisesti, ilman tietoista harkintaa. Erityisen keskeinen aivoalue uhkien automaattisen tunnistamisen ja niihin vastaamisen kannalta on amygdala eli mantelitumake – pieni hermosolurypäs syvällä aivojen keskiosissa. 

Ihminen on perustavanlaatuisella tavalla yhteisöllinen eläin, ja yksilön eloonjäänti onkin monella tavalla riippuvainen muista ihmisistä. Ryhmässä on voimaa, oli sitten kyse suurriistanmetsästyksestä tai puolustautumisesta petoeläimiä ja vihamielisiä ihmisryhmiä vastaan. Ryhmän menettäminen on usein merkinnyt kuolemaa. Ihmisen aivot reagoivatkin omaan ryhmään kohdistuviin uhkiin samalla tavalla kuin häneen itseensä kohdistuviin uhkiin. On olemassa myös näyttöä siitä, että amygdalan reaktio on erityisen voimakas silloin, kun omaa ryhmää uhkaa vihamieliseksi koettu toinen ryhmä – siis silloin, kun ”ne” ovat ”meitä” vastaan.

Islamista ja muslimeista on viime vuosikymmenten aikana tullut yksi keskeisimmistä uhkakuvista niin sanotuissa länsimaissa. Vuonna 2016 alle 0,01 prosenttia Yhdysvaltojen kuolemantapauksista liittyi terrorismiin, mutta esimerkiksi New York Times -sanomalehden uutisoimista kuolemista yli kolmasosa oli terroristien syytä. Muslimien tekemistä terroriteoista raportoitiin lähes neljä kertaa todennäköisemmin kuin muista. Kun joukkotiedotusvälineet tulvivat uutisia muslimien tekemistä surmatöistä, ei ole ihme, jos islam alkaa pelottaa. Vuonna 2018 tehdyn ISSP-tutkimuksen mukaan yli puolet (56 %) suomalaisista pitikin muslimeita uhkana.

Dorottya Lantos, Yong Hui Lau, Winnifred Louis ja Pascal Molenberghs käyttivät fMRI-aivokuvantamismenetelmää sen selvittämiseen, miten aivot reagoivat muslimien uhkaan. Tutkimukseen osallistui yhteensä 30 eri-ikäistä valkoihoista australialaista naista ja miestä. Tutkittaville näytettiin lyhyitä videopätkiä, joissa stereotyyppisen arabin näköinen mieshenkilö nimitti länsimaalaiset islamin vihollisiksi ja uhkasi muslimien tappavan heidät. Kuten tutkijat olettivatkin, videoiden katselu sai aikaan lisääntynyttä aivotoimintaa amygdalassa. Videot näyttivät laukaisevan tutkittavien aivoissa tahdosta riippumattoman hälytystilan, joka valmisti heitä torjumaan mahdollista vaaraa.

Lantos ja kumppanit halusivat selvittää myös, mitä aivoissa tapahtuu, kun uhkaavaksi koetun ryhmän edustaja käyttäytyykin ennakkokäsityksistä poikkeavalla tavalla. Tutkittaville näytettiin siksi myös videopätkiä, joissa stereotyyppinen arabimies korostaa islamin rauhanomaisuutta ja peräänkuuluttaa muslimien ja länsimaalaisten harmonista yhteiseloa. Rauhanomainen viesti sai aikaan lisääntynyttä aivotoimintaa erityisesti aivokuoren etuotsalohkoissa ja pihtipoimun etuosassa. Kyseiset aivoalueet liittyvät muun muassa vaistonvaraisten reaktioiden tukahduttamiseen, toisten ihmisten mielentilojen tulkitsemiseen (eli niin sanottuun ”mielen teoriaan”) ja ristiriitaisten tunteiden käsittelyyn. Lantosin ja kumppanien mukaan muslimimiehen rauhantarjous rikkoi muslimeihin liitettyä stereotypiaa, ja tutkittavien aivot alkoivat siksi käsitellä ennakkokäsityksen ja havainnon välistä ristiriitaa, arvioida muslimimiehen sanojen vilpittömyyttä ja torjua muslimeihin liittyvää automaattista pelkoreaktiota.

Oleellista on se, että uhkauksen synnyttämä aivovaste on automaattinen, tahdosta riippumaton ja nopea, kun taas rauhantarjouksen aktivoimat aivojen osat liittyvät tahdonalaisempaan, tietoisempaan ja hitaampaan prosessointiin. Uhkakuvat on helppo laukaista, mutta niiden torjuminen ja purkaminen edellyttävät vaivannäköä.

Lantos, D., Lau, Y. H., Louis, W., & Molenberghs, P. (2020). The neural mechanisms of threat and reconciliation efforts between Muslims and Non-Muslims. Social Neuroscience, 15(4), 420–434.