tiistai 20. elokuuta 2019

Uusi työ, uudet kujeet

Aloitin elokuun alussa uudessa tehtävässä Helsingin yliopistolla, mistä syystä blogi on viettänyt vähän hiljaiseloa. Palaan pian uusin päivityksin!

Tällaista siis tästä eteenpäin:
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/talous-yhteiskunta/religion-conflict-and-dialogue-keskuksen-toiminta-laajenee


torstai 13. kesäkuuta 2019

Uskontotieteen tutkimuskohteet

Katsomukset.fi uudelleenjulkaisi aiemman blogikirjoitukseni. Tämä inspiroi sosiaalipsykologiystävässäni kuningasajatuksen:


Ajatustenvaihto käytiin huumorimielessä, mutta miksei tällaista tutkimusta voisi tehdä oikeastikin. Uskontotiede ei tänä päivänä rajoitu pelkästään niin sanottujen "suurten maailmanuskontojen" tutkimukseen, vaan monet tutkijat näkevät uskontotieteen näkökulmana, joka voidaan ottaa lähes mihin tahansa kulttuuri-ilmiöön. Olen itse joskus harjoitustyönä analysoinut ilmatorjuntarykmentin paraatia rituaalitutkimuksen käsitteillä. Kääntymystutkimus voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia mitä erilaisimpiin maailmankuvan ja arvomaailman muutoksiin. Uskontotieteen käsitteet "pyhä" ja "tabu" ovat jo pitkään olleet alkuperäistä käyttöyhteyttään laajemmassa käytössä; tein äsken nopean Google-haun hakulausekkeella "on tabu" ja ensimmäiset osumat olivat: "Suomalaisessa kirjallisuudessa raha on tabu", "Tyttöjen väkivalta on tabu" ja "Imettämättömyys on tabu".

Joten "Algoritmiusko (post)modernina cargo-kulttina"... Why not?

tiistai 28. toukokuuta 2019

Uskonnollisuus ja henkisyys naisten ruumiinkuvan tukena

Kristinusko nähdään usein ruumiskielteisenä tai jopa ruumisvihamielisenä perinteenä; keskeistä on sielun hyvinvointi, ja kaikki ruumiillinen on sen rinnalla toisarvoista tai jopa haitallista. Aisti-iloista ja ruumiin tarpeista kieltäytyminen, esimerkiksi paasto ja selibaatti, ovat aina kuuluneet kristilliseen uskonnolliseen elämään. Toisinaan ruumista on jopa suoranaisesti rääkätty: Dan Brownin menestyskirja Da Vinci -koodi esimerkiksi teki tunnetuksi katolisen Opus Dei -järjestön tavan käyttää katumusharjoituksissa piiskaa ja reiden ympäri sidottua cilice-piikkivyötä.

Voidaanko kristinuskossa – tai uskonnossa yleensä – silti havaita myös jotain kehopositiivista? Näin uskovat ainakin Marika Tiggemann ja Kristy Hage, jotka ovat tutkineet uskonnollisuuden ja henkisyyden yhteyksiä naisten ruumiinkuvaan. Tutkimuksen aineisto kerättiin internet-kyselyllä, johon vastasi yhteensä 345 eri-ikäistä australialaista naista.

Tiggemann ja Hage jaottelivat tutkittavansa uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin. Uskonnollisiksi luokiteltiin ne vastaajat, jotka ilmoittivat kannattavansa jotain uskontoperinnettä ja lisäksi käyvänsä uskonnollisissa tilaisuuksissa vähintään muutaman kuukauden välein. Naisista noin 40 % ilmoitti olevansa kristittyjä ja 10 % jonkin muun uskonnon kannattajia, mutta vain 20 % kertoi osallistuvansa uskonnolliseen tilaisuuteen useammin kuin pari kertaa vuodessa. Kun tutkijat vertasivat uskonnollisten ja ei-uskonnollisten ruumiinkuvia, he havaitsivat, että uskonnolliset suhtautuivat omaan ruumiiseensa keskimäärin myönteisemmin kuin ei-uskonnolliset. Tutkijat arvelevat, että esimerkiksi uskonnolliset käsitykset ihmisestä Jumalan kuvana tai ruumiista Pyhän Hengen temppelinä (1. Kor. 6:19) saattavat tukea myönteistä suhdetta omaan kehoon.

Henkisyys määriteltiin tutkimuksessa täyttymyksen, rauhan ja elämän merkityksen etsimiseksi sekä kokemukseksi yhteydestä maailman kanssa. Kyselyvastausten analyysi osoitti, että myös henkisyys on yhteydessä myönteiseen ruumiinkuvaan. Yhteys johtuu kiitollisuuden tunteista ja ei-esineellistävästä suhtautumisesta omaan ruumiiseen: Henkisyyteen liittyy tunne yhteenkuuluvuudesta maailman ja muiden ihmisten kanssa, mikä saa tuntemaan kiitollisuutta, esimerkiksi omasta ruumiista ja sen toiminnasta. Henkisyys myös suuntaa huomion pois omasta ulkoisesta olemuksesta ja kohti sisäistä täyttymystä tai rauhaa, mikä niin ikään pönkittää positiivista ruumiinkuvaa.

Tiggemannin ja Hagen tutkimukseen osallistui pelkästään naisia, ja tutkijat arvelevat, etteivät heidän tuloksensa ainakaan sellaisenaan päde miehiin. Henkisyydestä johtuva kiitollisuus vaikuttaa ehkä vähemmän miesten kuin naisten ruumiinkuvaan, koska miehisyyden normit eivät juuri kannusta miehiä tuntemaan tai ilmaisemaan kiitollisuutta. Esineellistävä suhde omaan ruumiiseen ei myöskään ole yhtä tyypillistä miehille kuin naisille, eikä miesten henkisyydellä siksi välttämättä ole suurta vaikutusta esineellistävään suhtautumiseen ja sitä kautta ruumiinkuvaan.

Tiggemann, M., & Hage, K. (2019). Religion and spirituality: Pathways to positive body image. Body Image, 28, 135-141.

torstai 16. toukokuuta 2019

"Ilman Jumalaa kaikki on sallittua"?


Moraalipsykologia on psykologian osa-alue, joka tutkii moraalia ihmismielen ominaisuutena. Toisin kuin filosofisessa etiikassa, moraalipsykologiassa ei siis tutkita hyvää ja pahaa sinänsä, vaan sitä, miten ihmiset tekevät moraalisia ratkaisuja omassa elämässään.

Moraalipsykologia ja uskontopsykologia ovat pitkään kulkeneet omia teitään tietämättöminä toistensa tuloksista. Tämä on sääli, sillä moraalilla on paljon tekemistä uskonnon kanssa ja päinvastoin. Kiinnostus tutkimusalojen yhdistämiseen tuntuu kuitenkin olevan kasvussa, ja jotain on jo tehty meillä Suomessakin: Annukka Vainio on tehnyt väitöskirjan evankelis-luterilaisten, vanhoillislestadiolaisten ja uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomien suomalaisnuorten moraaliarvioinneista. Minä itse olen puolestani tutkinut saksalaisten muslimijärjestöjen perjantaisaarnoja moraalipsykologian näkökulmasta.

Hagop Sarkissian ja Mark Phelan ovat tuoreessa tutkimuksessaan selvittäneet jumalakäsitysten yhteyttä moraaliseen objektivismiin. Moraalisella objektivismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan hyvä ja paha eivät viime kädessä ole näkökulmakysymyksiä, vaan on olemassa kaikkia ihmisiä sitovia moraalisia totuuksia. Objektivisti voi esimerkiksi todeta, että eläimen tappaminen muuten kuin ruoaksi on väärin aina ja kaikkialla.

Moraalisen objektivismin vastakohtana pidetään usein relativismia. Relativismin mukaan mitään universaalia hyvää tai pahaa ei ole. Kukin ihmisyhteisö määrittää itse omat moraalinorminsa, eikä ole mitään objektiivista keinoa laittaa eri moraalinormeja paremmuusjärjestykseen. Vaikka relativistin itsensä mielestä olisi väärin tappaa eläintä huvin vuoksi, hänellä ei ole perustetta tuomita yhteisöä, jossa toimitaan toisin.

Sarkissianin ja Phelanin mukaan valtaosa tavallisista ihmisistä on moraalisia objektivisteja ja uskoo universaalien moraalitotuuksien olemassaoloon. On kuitenkin avoin kysymys, mistä tällainen arjen objektivismi saa käyttövoimansa. Mitä perusteita Tiina Tavallisella on ajatella, että hänen omat moraalinorminsa koskevat ihmisiä yleisesti?

Sarkissian ja Phelan otaksuvat, että jumala voi toimia objektiivisen moraalin takaajana ainakin niille, jotka uskovat häneen. Uskova voi siis perustella tiettyjen moraalikäsitysten sitovuutta sillä, että on olemassa kaikkivoipa jumala, jolla on valta asettaa kaikkia ihmisiä sitovia kieltoja ja käskyjä. Jumalauskon lisäksi myös jumalakäsityksillä voi olla merkitystä: Sarkissian ja Phelan testaavat omassa tutkimuksessaan oletusta, jonka mukaan nimenomaan mielikuva rankaisevasta jumalasta ylläpitää uskoa universaaliin moraaliin.

Tutkimuksen ensimmäinen vaihe toteutettiin internet-kyselynä, jossa kaikkiaan 189 eri-ikäistä miestä ja naista vastasi uskonnollisuutta ja moraalista objektivismia mittaaviin monivalintakysymyksiin. Tutkijat käyttivät uskoa Helvettiin rankaisevan jumalakuvan mittarina ja uskoa Taivaaseen rakastavan jumalakuvan mittarina. Kun eri muuttujat laitettiin samaan malliin, osoittautui, että usko Helvettiin oli ainoa moraalista objektivismia lisäävä tekijä.

Ensimmäisen vaiheen tulokset viittasivat siis yhteyteen rankaisevan jumalakuvan ja moraalisen objektivismin välillä: ne, jotka näkivät jumalan korostetun rankaisevana, olivat muita taipuvaisempia myös uskomaan ihmisestä riippumattomaan hyvään ja pahaan. Tulokset jättävät kuitenkin avoimeksi sen, kumpaan suuntaan vaikutus kulkee: saako käsitys rankaisevasta jumalasta ihmiset uskomaan moraalisiin universaaleihin vai pönkittääkö moraalinen objektivismi ankaraa jumalakuvaa?

Tutkimuksen kahdessa seuraavassa vaiheessa Sarkissian ja Phelan pyrkivät selvittämään vaikutussuhteen suuntaa. Tähän he käyttivät psykologiassa verrattain suosittua priming-asetelmaa. Priming-kokeiden ideana on se, että aikaisemmat ärsykkeet saattavat tiedostamatta vaikuttaa tulevaan toimintaan. Sarkissian ja Phelan esimerkiksi antoivat kullekin tutkittavalle joukon sanoja, joista muodostaa lauseita. Joillain tutkittavilla osa sanoista liittyi jumaluuteen, rakastavuuteen tai rankaisevuuteen. Osoittautui, että tutkimukseen osallistuneet kristityt, juutalaiset ja muslimit saivat keskimääräistä korkeampia pisteitä moraalista objektivismia mittaavassa kyselyssä, jos he olivat juuri ennen kyselyn täyttämistä muodostaneet lauseita jumaluuteen liittyvistä sanoista. Sarkissianin ja Phelanin tulkinnan mukaan jumaluuteen liittyvät sanat saivat tutkittavat ajattelemaan jumalaa, mikä lisäsi (ainakin tilapäisesti) heidän uskoaan yleispäteviin moraaliperiaatteisiin.

Tutkimuksen viimeisessä vaiheessa joukko tutkittavia sai luettavakseen lyhyen tekstin, joka liittyi joko moraaliseen objektivismiin tai moraaliseen relativismiin. Kontrolliryhmälle annettiin moraaliin liittymätön teksti. Tämän jälkeen kaikki vastasivat jumalakuvia kartoittavaan monivalintakyselyyn. Kävi ilmi, että objektivismista lukeneet olivat muita taipuvaisempia korostamaan jumalan rankaisevuutta kyselyvastauksissaan. Tutkijoiden mukaan ajatus objektiivisesta moraalista tuottaa myös ajatuksen sen takaajana toimivasta oikeudenmukaisesta kaikkivaltiaasta.

Sarkissianin ja Phelanin tuloksiin liittyy kuitenkin tiettyjä varauksia: Psykologiaa on viime vuodet koetellut niin sanottu replikaatiokriisi, kun monia aiemmin saatuja tuloksia ei ole pystytty vahvistamaan uusintatutkimuksissa. Tämä on johtanut aiempien työtapojen uudelleenarviointiin ja saattanut kyseenalaiseksi monia vakiintuneita käytäntöjä, priming mukaan lukien. Priming-tutkimusten tuloksia ei usein ole pystytty toistamaan uusintatutkimuksissa, mikä on synnyttänyt epäluottamusta koko tutkimusasetelmaa kohtaan.


keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Torjuva isä, piittaamaton jumala? (Eli kiintymyssuhteet ja käsitys jumalasta)


Tutkimustyön ohessa olen viime vuodet ollut sairaalapsykologina lastenpsykiatrialla. Kliininen työ lasten parissa edellyttää tietoja monilta psykologian aloilta, neuropsykologiasta oikeuspsykologiaan. Jos minun kuitenkin pitäisi nimetä yksi ainoa teoria, joka on ollut minulle kaikkein tärkein, se olisi varmaankin kiintymyssuhdeteoria.

Kiintymyssuhdeteoria juontaa juurensa brittipsykologi John Bowlbyn työhön viime vuosisadan puolivälissä ja sen jälkeen. Bowlbyn omat ajatukset saivat paljon vaikutteita eläinten käyttäytymisen tutkimuksesta eli etologiasta. Aivan kuten eläimet leimautuvat syntymän jälkeen emoonsa, ihmislapset muodostavat kiintymyssuhteen hoitajiensa kanssa. Kiintymyssuhteen tarkoituksena on varmistaa, että pieni lapsi saa tarvitsemansa hoivan ja huolenpidon. Kiintymyssuhteen tyyli voikin vaihdella sen mukaan, kuinka lapsen viesteihin on vastattu: Jos lapsi on oppinut luottamaan, ettei häntä jätetä hädän hetkellä yksin, hän tutkii luottavaisin mielin ympäristöään ja palaa hoitajansa luo silloin, kun tarvitsee ”turvatankkausta”. Lapsen sanotaan tällöin olevan turvallisesti kiintynyt.

Välttelevästi kiintynyt lapsi puolestaan tukahduttaa avuntarpeensa, koska on oppinut niiden tulevan torjutuiksi. Hän vaikuttaa tyyneltä myös stressaavissa tilanteissa, mutta tässä tapauksessa ulkonäkö usein pettää; vaikka lapsi ei näytä turvattomuuttaan ja hätäänsä muille, hänen elimistönsä saattaa hyvinkin olla stressitilassa.

Kolmas kiintymystyyli on niin sanottu ristiriitainen kiintymys, joka kehittyy silloin, kun lapsen viesteihin reagoiminen on ollut epäjohdonmukaista. Lapsen avuntarpeeseen on joskus vastattu, toisinaan taas ei, eikä lapsi siksi pysty luottamaan avun saamiseen. Lapsi ei tällöin uskalla irtautua hoitajastaan, mutta saattaa silti käyttäytyä tätä kohtaan vihamielisesti tai muuten kielteisesti. Lapsi turvautuu hankalaan käytökseen, koska se saa todennäköisesti aikaan reaktion myös hoitajassa, jonka huomioon ei muuten voi luottaa.

Kiintymyssuhteet muotoutuvat vuorovaikutuksessa varhaislapsuuden hoitajien kanssa, mutta niillä on vaikutusta koko myöhemmän elämän ihmissuhteisiin. Kiintymyssuhteessa lapsi muodostaa sisäisiä työskentelymalleja – sisäistyneitä mielikuvia siitä, millaista on olla suhteessa muihin ihmisiin. Ovatko muut ihmiset luotettavia vai epäluotettavia? Ennakoitavia vai arvaamattomia? Huomaavaisia? Välinpitämättömiä? Lapsen varhainen suhde omiin hoitajiin toimii näin mallina myös myöhemmille suhteille muihin ihmisiin – ja myös suhteelle jumalaan. Uskontopsykologiassa on paljon näyttöä siitä, että ihmisen mielikuva jumalasta heijastelee usein hänen lapsuudenaikaisia kiintymyssuhteitaan. Kokemus huolehtivista vanhemmista luo pohjan käsitykselle rakastavasta jumalasta. Välinpitämättömien ja torjuvien vanhempien lapsi puolestaan muodostaa helposti kuvan jumalasta, joka on etäinen tai piittaamaton. 

Puolalaispsykologi Beata Zarzycka on omassa tutkimuksessaan huomioinut jumalakäsitysten ja kiintymyssuhteiden lisäksi vielä kolmannenkin tekijän: uskonnolliset ja henkiset koettelemukset (religious and spiritual struggle). Uskonnollisilla ja henkisillä koettelemuksilla Zarzycka viittaa erilaisiin ristiriitoihin ja ahdistuksiin, jotka tavalla tai toisella liittyvät uskontoon. Artikkelissaan Zarzycka erottaa kaikkiaan kuusi eri koettelemusten tyyppiä. Zarzyckan mukaan koettelemukset voivat ilmetä esimerkiksi uskonnollisina epäilyksinä, elämän tarkoituksen kadottamisena, jännitteinä suhteessa muihin uskoviin, jumalasuhteen ongelmina, pahojen henkien pelkona tai syyllisyytenä moraalisista rikkomuksista.

Zarzyckan tutkimukseen osallistui yhteensä 149 eri-ikäistä katolista miestä ja naista Puolasta. Osallistujat täyttivät netissä lomakkeen, jossa kysyttiin heidän jumalakäsityksistään, kiintymyssuhteistaan ja uskonnollisista koettelemuksistaan. Osoittautui, että välttelevät ja ristiriitaiset kiintymyssuhteet olivat monipuolisesti yhteydessä erilaisiin koettelemuksiin uskonnon alueella. Kiintymyssuhteen välttelevyys ennakoi esimerkiksi uskonnollisia epäilyjä, epävarmuutta elämän tarkoituksesta sekä hankaluuksia suhteessa jumalaan ja kanssauskoviin. Tarkempi analyysi osoitti yhteyden johtuvan kielteisesti värittyneestä jumalakuvasta: välttelevästi kiintyneet kokivat muita useammin jumalan kaukaisena tai jopa julmana, mikä puolestaan sai aikaan ahdistusta ja uskonnollisia ristiriitoja.

On tärkeä huomata, että ihmisten jumalakäsitykset eivät kerro mitään itse jumalasta tai siitä, onko mitään jumalaa edes olemassa. Ihmiset voivat muodostaa mielikuvia myös asioista, joista heillä ei ole omakohtaista kokemusta, ja solmia suhteita jopa fiktiivisiin hahmoihin. Esimerkiksi kirjojen sankarit ja historian merkkihenkilöt voivat toimia roolimalleina ja samaistumiskohteina siinä missä omat vanhemmat ja muut läheiset. Itse asiassa jopa mielikuvat omista läheisistä ovat ainakin osittain fiktiota: mielikuvat heijastelevat aina omia sisäistyneitä tapoja kokea maailma, eivätkä ne siksi koskaan täysin vastaa sitä, mitä kanssaihmiset todella ovat. Tässä mielessä suhde jumalaan ei lopulta ole niin eri asia kuin suhde toiseen ihmiseen -- oli jumalaa sitten olemassa tai ei.


tiistai 30. huhtikuuta 2019

Uskonnosta ja ennakkoluuloista

Eräs uskontopsykologian keskeisimmistä tutkimuskohteista on ollut uskonnon ja ennakkoluuloisuuden välinen yhteys, jota on selvitelty ainakin 1940-luvulta asti. Valtaosa varhaisista tutkimuksista totesi selkeän yhteyden näiden kahden asian välillä: keskimääräistä uskonnollisemmat ihmiset olivat tyypillisesti myös keskimääräistä ennakkoluuloisempia. Käsitys on sittemmin monipuolistunut ja on todettu, että tietyt uskonnollisuuden tyypit ovat muita enemmän yhteydessä ennakkoluuloihin. Erityisen paljon näyttöä on fundamentalismin ja ennakkoluulojen yhteydestä. Fundamentalistinen usko yhteen ainoaan muuttumattomaan uskonnolliseen totuuteen näyttäisi lisäävän kielteisiä asenteita esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä ja muita uskontoja kohtaan.

Fundamentalismin ja ennakkoluuloisuuden välistä yhteyttä on usein selitetty mustavalkoisella ajattelutavalla. Fundamentalistin maailma jakautuu selkeään hyvään ja pahaan, mikä heijastuu myös siihen, kuinka fundamentalisti suhtautuu muihin ihmisiin. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan kyse ei ole niinkään fundamentalistisen mielen erityislaadusta vaan siitä, että ihmiset noin ylipäätään tuppaavat suhtautumaan kielteisesti toisella tavalla ajatteleviin. Fundamentalismin ja ennakkoluuloisuuden välillä havaittu yhteys johtuisikin siis siitä, että tutkimuksissa on tavallisesti tutkittu sellaisia ennakkoluulon kohteita, jotka fundamentalistien näkökulmasta edustavat heille vastakkaisia arvoja.

Mark J. Brandt ja Daryl R. Van Tongeren ovat omassa tutkimuksessaan testanneet näitä kahta selitystä ja todenneet, että mustavalkoisella ajattelulla saattaa olla jonkin verran merkitystä, mutta vaihtoehtoinen selitys on selvästi parempi. Kun tutkimuksessa otetaan huomioon monipuolisesti erilaisia ennakkoluulojen kohteita, fundamentalismin aste ei niinkään ennakoi ennakkoluulojen voimakkuutta vaan sitä, mihin ryhmiin ne kohdistuvat. Fundamentalistit suhtautuvat keskimääräistä kielteisemmin esimerkiksi ateisteihin, seksuaalivähemmistöihin, liberaaleihin ja feministeihin – muut kuin fundamentalistit puolestaan esimerkiksi katolisiin, konservatiiveihin, kristittyihin ja Teekutsuliikkeeseen. Sama tulos saatiin, kun fundamentalismin sijasta tutkittiin yleisesti uskonnollista uskoa.

Filip Uzarevic, Vassilis Saroglou ja Antonio Muñoz-García ovat omassa tutkimuksessaan vertailleet ateistien, agnostikkojen ja kristittyjen asenteita erilaisia ihmisryhmiä kohtaan. Lomakekyselynä toteutettuun tutkimukseen osallistui yhteensä 999 vastaajaa kolmesta eri maasta: Espanjasta, Ranskasta ja Iso-Britanniasta. Ateistit ja agnostikot suhtautuivat kaikissa kolmessa maassa selvästi kristittyjä kielteisemmin uskonnollisiin fundamentalisteihin, katolisiin ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustajiin (”antigay activists”). Uzarevic, Saroglou ja Muñoz-García kartoittivat myös muslimeihin, buddhalaisiin ja kiinalaisiin kohdistuvia asenteita, mutta näissä ei havaittu eroja uskovien ja ei-uskovien välillä. Ainoana poikkeuksena oli Espanja, missä kristityt suhtautuivat selvästi kielteisemmin kiinalaisiin kuin ateistit ja agnostikot.

Näiden kahden tutkimuksen perusteella vaikuttaa siis siltä, että myös ei-uskovilla on omia ennakkoluulojaan, jotka tyypillisesti kohdistuvat muun muassa erilaisiin kristillisiin ja konservatiivisiin ryhmiin. Minulla on kuitenkin pieni henkilökohtainen ongelma näiden tutkimusten kanssa: Tunnustan itse suhtautuvani kielteisesti esimerkiksi siihen, jos joku vastustaa seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoista kohtelua, mutta olen varsin haluton kutsumaan tätä kielteistä asennettani ennakkoluuloksi. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien vastustaminen ilmentää mielestäni ennakkoluuloja, eikä ennakkoluulon vastustaminen minusta ole ennakkoluuloa. Tämä asennoitumiseni saattaa toisaalta kertoa varsin paljon siitä, mihin päähän itse sijoitun fundamentalismi- ym. asteikoilla…

Brandt, M. J., & Van Tongeren, D. R. (2017). People both high and low on religious fundamentalism are prejudiced toward dissimilar groups. Journal of Personality and Social Psychology, 112(1), 76-97.

Uzarevic, F., Saroglou, V., & Muñoz-García, A. (2019). Are atheists unprejudiced? Forms of nonbelief and prejudice toward antiliberal and mainstream religious groups. Psychology of Religion and Spirituality. Advance online publication.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2019

Islam ja väkivallan uskonnolliset taustatekijät

Erityisesti terrori-iskujen jälkeen mediassa näkee väittelyä siitä, onko islamilaisessa radikalismissa ”oikeasti” kyse uskonnosta vai jostain muusta, esimerkiksi politiikasta. Kysymys on tällaisenaan tietysti järjetön. Ensinnäkään ei ole olemassa mitään yhtenäistä ilmiötä ”uskonto”, joka voitaisiin ongelmitta rajata erilleen muista ihmiselämän osa-alueista, esimerkiksi politiikasta. Uskonnon määritelmät (ja siten myös rajat) ovat kiistanalaisia ja häilyviä. Toiseksi ei ole mitään syytä olettaa, että sellaiset monimutkaiset ilmiöt kuin radikalismi johtuisivat mistään yksittäisestä tekijästä. Todennäköisemmin radikalisaatiokehityksen taustalla on erilaisten syiden summa.

Paljon hedelmällisempi kysymys onkin: ”Millaiset uskonnolliset, yhteiskunnalliset, yksilöpsykologiset jne. tekijät altistavat radikalisoitumiselle?” Johannes Beller ja Christoph Kröger ovat artikkelissaan paneutuneet juuri tähän ja eritelleet erilaisten uskonnollisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden vaikutusta siihen, missä määrin muslimit hyväksyvät islamin puolustamisen väkivalloin. Artikkelin aineisto on kerätty kyselytutkimuksena kahdeksasta eri maasta: Albaniasta, Bosnia-Hertsegovinasta, Egyptistä, Indonesiasta, Kazakstanista, Kosovosta, Malesiasta ja Venäjältä. Yhteensä 6576 muslimivastaajaa täytti kyselyn.

Kyselyaineiston alustavan analyysin perusteella vaikutti siltä, että uskonnon koettu tärkeys, fundamentalistiset asenteet, Koraanin lukeminen ja rukousaktiivisuus ennakoisivat hyväksyviä asenteita islamin nimissä harjoitettua väkivaltaa kohtaan. Lisäanalyysit osoittivat kuitenkin, että edellä mainitut yhteydet ovat lähinnä näennäisiä. Muuttujien välinen yhteys vastaa itse asiassa jokaisella tilastotieteen peruskurssilla esiteltyä yhteyttä jäätelön syönnin ja hukkumiskuolemien välillä: Jäätelön myyntiluvut ovat yhteydessä hukkumiskuolemien yleisyyteen, vaikka näiden kahden ilmiön välillä ei varmastikaan ole syy-seuraussuhdetta. Yhteyden taustalla onkin kolmas tekijä, joka lisää sekä jäätelön syöntiä että hukkumiskuolemia: lämmin kesäsää. Aivan vastaavalla tavalla voidaan havaita yhteys esimerkiksi Koraanin lukemisen ja väkivaltaisten asenteiden välillä, vaikka Koraanin lukeminen ei aiheuttaisikaan väkivaltaisuutta. On mahdollista, että jokin kolmas muuttuja lisää sekä valmiutta väkivaltaan että Koraanin lukemista. Tässä tapauksessa kävi ilmi, että tällainen kolmas muuttuja on aktiivisuus uskonnollisessa yhteisössä; ahkerat moskeijassa kävijät ovat sekä muutenkin aktiivisia uskonnonharjoittajia että keskimääräistä taipuvaisempia hyväksymään islamin väkivaltaisen puolustamisen.

Kun aktiivisuus uskonnollisessa yhteisössä otettiin huomioon analyyseissa, kokonaiskuva muuttui varsin toisenlaiseksi: Osoittautui, että vain ahkera moskeijassa käyminen ennakoi hyväksyviä asenteita uskonnollista väkivaltaa kohtaa, kun taas uskonnon koettu tärkeys ja fundamentalismi ennakoivat tuomitsevaa asennetta väkivaltaan. Koraanin lukeminen ja rukousaktiivisuus eivät puolestaan olleet minkäänlaisessa yhteydessä siihen, missä määrin vastaaja piti oikeutettuna puolustaa islamia väkivalloin.

Bellerin ja Krögerin mukaan vaikuttaa siis siltä, että yksityinen uskonnollisuus (esimerkiksi rukoilu tai Koraanin lukeminen) ei sinänsä altista väkivaltaisuudelle vaan voi jopa suojata siltä. Aktiivisuus uskonnollisessa yhteisössä (esimerkiksi moskeijassa) puolestaan pönkittää sitoutumista yhteisöön ja halua puolustaa sitä koetuilta vääryyksiltä – tarvittaessa vaikka väkivalloin.

Erityisesti fundamentalismin yhteys väkivallan vastustamiseen yllätti tutkijoita, sillä aiemmissa tutkimuksissa fundamentalismin on todettu päinvastoin lisäävän alttiutta uskonnolliseen väkivaltaan. Tutkijoiden mukaan ristiriita saattaa kuitenkin selittyä eroilla fundamentalistien kokemassa uhassa: Aiemmat tutkimukset islamilaisen fundamentalismin ja väkivallan yhteyksistä on tehty lähinnä yhteiskunnissa, joissa muslimit ovat vähemmistöä, kun taas Bellerin ja Krögerin aineisto kerättiin lähes yksinomaan muslimienemmistöisistä yhteiskunnista. On todettu, että fundamentalistit tapaavat turvautua väkivaltaan lähinnä silloin, kun kokevat arvojensa olevan uhattuina. Ehkä kyse on siis siitä, että on helpompi elää muslimifundamentalistina muslimienemmistöisessä yhteiskunnassa kuin esimerkiksi Suomessa? Ehkä Suomessa fundamentalistiset arvot ovat pahemmin törmäyskurssilla muun yhteiskunnan kanssa kuin vaikkapa Egyptissä, mikä puolestaan saa suomalaisen fundamentalistin kokemaan uhkaa ja ehkä reagoimaan vihamielisesti? Yhtä kaikki Bellerin ja Krögerin tulos on terveellinen muistutus kontekstin tärkeydestä; sama tekijä voi eri ympäristöissä tuottaa jopa päinvastaisia vaikutuksia.

Beller, J., & Kröger, C. (2018). Religiosity, religious fundamentalism, and perceived threat as predictors of Muslim support for extremist violence. Psychology of Religion and Spirituality, 10(4), 345-355.