tiistai 1. lokakuuta 2019

Kristinusko ja ilmastonmuutos


Uskontoekologia on uskontotieteen tutkimusala, joka selvittää uskonnon ja luonnonympäristön vuorovaikutussuhteita. Vaikutukset voivat kulkea kumpaankin suuntaan: yhtäältä luontoympäristöllä on vaikutusta uskonnonharjoitukseen, toisaalta taas uskonto vaikuttaa esimerkiksi ihmisten luontosuhteeseen ja sitä kautta luontoon.

Eräs uskontoekologian klassikkoteksti on Lynn Whiten artikkeli ”The Historical Roots of Our Ecologic Crisis”, joka julkaistiin Science-lehdessä vuonna 1967. Artikkeli syyttää oman aikansa ympäristöongelmista ennen kaikkea kristinuskoa, joka Whiten mielestä on ”kaikista ihmiskeskeisin uskonto maailmanhistoriassa” (”the most anthropocentric religion the world has seen”). Ihminen on kristillisen käsityksen mukaan luotu Jumalan kuvaksi, mikä asettaa hänet koko muun luomakunnan yläpuolelle ja antaa siten oikeutuksen luonnon riistämiseen.

Aivan hiljattain osuin itse herätyskristilliseen nettikeskusteluun, jossa viitattiin kintaalla koko ilmastonmuutokselle. Ilmastonmuutoksen torjumista pidettiin turhana, koska maailmanloppu tulee kuitenkin. Erään keskustelijan sanoin: ”Tämän maailman tuhoa ei voi välttää, se tulee kun sen aika on. Kaikki tuo liittyy Raamatun ilmestyskirjan tapahtumiin.”

Kristinuskolla voidaan siis perustella välinpitämättömyyttä luontoa kohtaan ja suoranaista luonnon hyväksikäyttöä. Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuoli. Faith Shinin ja Jesse L. Prestonin mukaan kristillinen perinne tuntee ainakin kaksi eri tapaa suhtautua luontoon: Yhtäältä voidaan korostaa ihmisen hallintavaltaa luonnosta ja pitää ihmistä ”luomakunnan kruununa”, jolla on oikeus hyödyntää luonnonvaroja oman halunsa mukaan. Toisaalta taas ihminen voidaan nähdä Jumalan ”tilanhoitajana”, jonka tehtävänä on pitää huolta Herransa luomistyöstä. Omassa tutkimuksessaan Shin ja Preston ovat selvittäneet, ovatko nämä kaksi erilaista käsitystä yhteydessä erilaisiin asenteisiin ilmastonmuutosta kohtaan. Entä voidaanko uskonnollisia käsityksiä muuttamalla vaikuttaa myös ihmisten halukkuuteen toimia ilmastonmuutosta vastaan?

Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa kartoitettiin yhteensä 292 miehen ja naisen uskonnollisia käsityksiä ja ilmastonmuutokseen liittyviä asenteita. Tuloksena oli, että ihmisen hallintavaltaa korostava käsitys ihmisestä luomakunnan kruununa ennakoi keskimääräistä vähäisempää halua puuttua ilmastonmuutokseen tai luonnonvarojen liikakäyttöön. Käsitys ihmisestä Jumalan tilanhoitajana puolestaan oli yhteydessä huoleen luonnon tilasta.

Tutkimuksen kahdessa seuraavassa vaiheessa selvitettiin, voidaanko ihmisten ympäristöasenteisiin vaikuttaa uskonnollisilla viesteillä. Tutkimuksessa otettiin huomioon sekä pyhien kirjoitusten (Raamatun) että uskonnollisten johtajien (Paavin) vaikutus. Lopputuloksena oli, että tilanhoitajaetiikkaa korostavien Raamatun katkelmien tai Paavin kiertokirjeiden lukeminen lisäsi vastuuntunnetta ympäristöstä ja halua toimia sen suojelemiseksi. Ihmisen hallintavaltaa korostavat tekstit eivät puolestaan vaikuttaneet ympäristöasenteisiin. Tutkijat selittävät jälkimmäistä tulosta ympäristöasenteiden ja hallintavaltaa korostavien uskonnollisten käsitysten yleisellä tasolla: Käsitykset ihmisestä luomakunnan kruununa ovat yleisesti niin epäsuosittuja, että niitä voi olla hankala kokeellisesti vahvistaa. Keskivertoväestön ympäristöhuolet voivat puolestaan olla niin voimakkaita, että niiden vähentäminen ei myöskään onnistu ihan noin vain.

Shinin ja Prestonin mukaan tutkimuksen viesti on positiivinen: Uskonnolliset johtajat voivat vaikuttaa kannattajiensa ympäristöasenteisiin korostamalla ihmisten vastuuta luonnon tilasta. Yksilötasolla vaikutukset eivät ole suuren suuria, mutta pienikin muutos miljoonien kristittyjen asenteissa on merkittävä koko maailman kannalta.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Suurella stagella Tiedekulmassa

Väitöskirja tarkastettiin melkein tasan vuosi sitten, mutta edelleen siitä pääsee kertomaan. Olin viime tiistaina puhumassa Helsingin yliopiston Tiedekulman Yli rajojen -tilaisuudessa otsikolla "Musliminuorten moninaiset identiteetit". Esityksen voi katsoa YouTubesta:

https://www.youtube.com/watch?v=wKCe_J38O5E

Ensin on vähän juttua identiteetin käsitteestä sosiaalipsykologiassa (00:00–03:10) ja suomalaisten islam-asenteista (03:10–04:10). Sen jälkeen päästäänkin jo väitöstutkimuksen tuloksiin (04:10–10:25). Väliin vähän juttua uskontotieteen näkökulmasta (10:25–12:15) ja sitten vedetäänkin jo väikkärin tuloksia yhteen (12:15–13:45). Loppuun vielä yleisempi katsaus tutkimukseen Euroopan nuorten muslimien identiteeteistä (13:45–16:20).

tiistai 20. elokuuta 2019

Uusi työ, uudet kujeet

Aloitin elokuun alussa uudessa tehtävässä Helsingin yliopistolla, mistä syystä blogi on viettänyt vähän hiljaiseloa. Palaan pian uusin päivityksin!

Tällaista siis tästä eteenpäin:
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/talous-yhteiskunta/religion-conflict-and-dialogue-keskuksen-toiminta-laajenee


torstai 13. kesäkuuta 2019

Uskontotieteen tutkimuskohteet

Katsomukset.fi uudelleenjulkaisi aiemman blogikirjoitukseni. Tämä inspiroi sosiaalipsykologiystävässäni kuningasajatuksen:


Ajatustenvaihto käytiin huumorimielessä, mutta miksei tällaista tutkimusta voisi tehdä oikeastikin. Uskontotiede ei tänä päivänä rajoitu pelkästään niin sanottujen "suurten maailmanuskontojen" tutkimukseen, vaan monet tutkijat näkevät uskontotieteen näkökulmana, joka voidaan ottaa lähes mihin tahansa kulttuuri-ilmiöön. Olen itse joskus harjoitustyönä analysoinut ilmatorjuntarykmentin paraatia rituaalitutkimuksen käsitteillä. Kääntymystutkimus voisi avata mielenkiintoisia näkökulmia mitä erilaisimpiin maailmankuvan ja arvomaailman muutoksiin. Uskontotieteen käsitteet "pyhä" ja "tabu" ovat jo pitkään olleet alkuperäistä käyttöyhteyttään laajemmassa käytössä; tein äsken nopean Google-haun hakulausekkeella "on tabu" ja ensimmäiset osumat olivat: "Suomalaisessa kirjallisuudessa raha on tabu", "Tyttöjen väkivalta on tabu" ja "Imettämättömyys on tabu".

Joten "Algoritmiusko (post)modernina cargo-kulttina"... Why not?

tiistai 28. toukokuuta 2019

Uskonnollisuus ja henkisyys naisten ruumiinkuvan tukena

Kristinusko nähdään usein ruumiskielteisenä tai jopa ruumisvihamielisenä perinteenä; keskeistä on sielun hyvinvointi, ja kaikki ruumiillinen on sen rinnalla toisarvoista tai jopa haitallista. Aisti-iloista ja ruumiin tarpeista kieltäytyminen, esimerkiksi paasto ja selibaatti, ovat aina kuuluneet kristilliseen uskonnolliseen elämään. Toisinaan ruumista on jopa suoranaisesti rääkätty: Dan Brownin menestyskirja Da Vinci -koodi esimerkiksi teki tunnetuksi katolisen Opus Dei -järjestön tavan käyttää katumusharjoituksissa piiskaa ja reiden ympäri sidottua cilice-piikkivyötä.

Voidaanko kristinuskossa – tai uskonnossa yleensä – silti havaita myös jotain kehopositiivista? Näin uskovat ainakin Marika Tiggemann ja Kristy Hage, jotka ovat tutkineet uskonnollisuuden ja henkisyyden yhteyksiä naisten ruumiinkuvaan. Tutkimuksen aineisto kerättiin internet-kyselyllä, johon vastasi yhteensä 345 eri-ikäistä australialaista naista.

Tiggemann ja Hage jaottelivat tutkittavansa uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin. Uskonnollisiksi luokiteltiin ne vastaajat, jotka ilmoittivat kannattavansa jotain uskontoperinnettä ja lisäksi käyvänsä uskonnollisissa tilaisuuksissa vähintään muutaman kuukauden välein. Naisista noin 40 % ilmoitti olevansa kristittyjä ja 10 % jonkin muun uskonnon kannattajia, mutta vain 20 % kertoi osallistuvansa uskonnolliseen tilaisuuteen useammin kuin pari kertaa vuodessa. Kun tutkijat vertasivat uskonnollisten ja ei-uskonnollisten ruumiinkuvia, he havaitsivat, että uskonnolliset suhtautuivat omaan ruumiiseensa keskimäärin myönteisemmin kuin ei-uskonnolliset. Tutkijat arvelevat, että esimerkiksi uskonnolliset käsitykset ihmisestä Jumalan kuvana tai ruumiista Pyhän Hengen temppelinä (1. Kor. 6:19) saattavat tukea myönteistä suhdetta omaan kehoon.

Henkisyys määriteltiin tutkimuksessa täyttymyksen, rauhan ja elämän merkityksen etsimiseksi sekä kokemukseksi yhteydestä maailman kanssa. Kyselyvastausten analyysi osoitti, että myös henkisyys on yhteydessä myönteiseen ruumiinkuvaan. Yhteys johtuu kiitollisuuden tunteista ja ei-esineellistävästä suhtautumisesta omaan ruumiiseen: Henkisyyteen liittyy tunne yhteenkuuluvuudesta maailman ja muiden ihmisten kanssa, mikä saa tuntemaan kiitollisuutta, esimerkiksi omasta ruumiista ja sen toiminnasta. Henkisyys myös suuntaa huomion pois omasta ulkoisesta olemuksesta ja kohti sisäistä täyttymystä tai rauhaa, mikä niin ikään pönkittää positiivista ruumiinkuvaa.

Tiggemannin ja Hagen tutkimukseen osallistui pelkästään naisia, ja tutkijat arvelevat, etteivät heidän tuloksensa ainakaan sellaisenaan päde miehiin. Henkisyydestä johtuva kiitollisuus vaikuttaa ehkä vähemmän miesten kuin naisten ruumiinkuvaan, koska miehisyyden normit eivät juuri kannusta miehiä tuntemaan tai ilmaisemaan kiitollisuutta. Esineellistävä suhde omaan ruumiiseen ei myöskään ole yhtä tyypillistä miehille kuin naisille, eikä miesten henkisyydellä siksi välttämättä ole suurta vaikutusta esineellistävään suhtautumiseen ja sitä kautta ruumiinkuvaan.

Tiggemann, M., & Hage, K. (2019). Religion and spirituality: Pathways to positive body image. Body Image, 28, 135-141.

torstai 16. toukokuuta 2019

"Ilman Jumalaa kaikki on sallittua"?


Moraalipsykologia on psykologian osa-alue, joka tutkii moraalia ihmismielen ominaisuutena. Toisin kuin filosofisessa etiikassa, moraalipsykologiassa ei siis tutkita hyvää ja pahaa sinänsä, vaan sitä, miten ihmiset tekevät moraalisia ratkaisuja omassa elämässään.

Moraalipsykologia ja uskontopsykologia ovat pitkään kulkeneet omia teitään tietämättöminä toistensa tuloksista. Tämä on sääli, sillä moraalilla on paljon tekemistä uskonnon kanssa ja päinvastoin. Kiinnostus tutkimusalojen yhdistämiseen tuntuu kuitenkin olevan kasvussa, ja jotain on jo tehty meillä Suomessakin: Annukka Vainio on tehnyt väitöskirjan evankelis-luterilaisten, vanhoillislestadiolaisten ja uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomien suomalaisnuorten moraaliarvioinneista. Minä itse olen puolestani tutkinut saksalaisten muslimijärjestöjen perjantaisaarnoja moraalipsykologian näkökulmasta.

Hagop Sarkissian ja Mark Phelan ovat tuoreessa tutkimuksessaan selvittäneet jumalakäsitysten yhteyttä moraaliseen objektivismiin. Moraalisella objektivismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan hyvä ja paha eivät viime kädessä ole näkökulmakysymyksiä, vaan on olemassa kaikkia ihmisiä sitovia moraalisia totuuksia. Objektivisti voi esimerkiksi todeta, että eläimen tappaminen muuten kuin ruoaksi on väärin aina ja kaikkialla.

Moraalisen objektivismin vastakohtana pidetään usein relativismia. Relativismin mukaan mitään universaalia hyvää tai pahaa ei ole. Kukin ihmisyhteisö määrittää itse omat moraalinorminsa, eikä ole mitään objektiivista keinoa laittaa eri moraalinormeja paremmuusjärjestykseen. Vaikka relativistin itsensä mielestä olisi väärin tappaa eläintä huvin vuoksi, hänellä ei ole perustetta tuomita yhteisöä, jossa toimitaan toisin.

Sarkissianin ja Phelanin mukaan valtaosa tavallisista ihmisistä on moraalisia objektivisteja ja uskoo universaalien moraalitotuuksien olemassaoloon. On kuitenkin avoin kysymys, mistä tällainen arjen objektivismi saa käyttövoimansa. Mitä perusteita Tiina Tavallisella on ajatella, että hänen omat moraalinorminsa koskevat ihmisiä yleisesti?

Sarkissian ja Phelan otaksuvat, että jumala voi toimia objektiivisen moraalin takaajana ainakin niille, jotka uskovat häneen. Uskova voi siis perustella tiettyjen moraalikäsitysten sitovuutta sillä, että on olemassa kaikkivoipa jumala, jolla on valta asettaa kaikkia ihmisiä sitovia kieltoja ja käskyjä. Jumalauskon lisäksi myös jumalakäsityksillä voi olla merkitystä: Sarkissian ja Phelan testaavat omassa tutkimuksessaan oletusta, jonka mukaan nimenomaan mielikuva rankaisevasta jumalasta ylläpitää uskoa universaaliin moraaliin.

Tutkimuksen ensimmäinen vaihe toteutettiin internet-kyselynä, jossa kaikkiaan 189 eri-ikäistä miestä ja naista vastasi uskonnollisuutta ja moraalista objektivismia mittaaviin monivalintakysymyksiin. Tutkijat käyttivät uskoa Helvettiin rankaisevan jumalakuvan mittarina ja uskoa Taivaaseen rakastavan jumalakuvan mittarina. Kun eri muuttujat laitettiin samaan malliin, osoittautui, että usko Helvettiin oli ainoa moraalista objektivismia lisäävä tekijä.

Ensimmäisen vaiheen tulokset viittasivat siis yhteyteen rankaisevan jumalakuvan ja moraalisen objektivismin välillä: ne, jotka näkivät jumalan korostetun rankaisevana, olivat muita taipuvaisempia myös uskomaan ihmisestä riippumattomaan hyvään ja pahaan. Tulokset jättävät kuitenkin avoimeksi sen, kumpaan suuntaan vaikutus kulkee: saako käsitys rankaisevasta jumalasta ihmiset uskomaan moraalisiin universaaleihin vai pönkittääkö moraalinen objektivismi ankaraa jumalakuvaa?

Tutkimuksen kahdessa seuraavassa vaiheessa Sarkissian ja Phelan pyrkivät selvittämään vaikutussuhteen suuntaa. Tähän he käyttivät psykologiassa verrattain suosittua priming-asetelmaa. Priming-kokeiden ideana on se, että aikaisemmat ärsykkeet saattavat tiedostamatta vaikuttaa tulevaan toimintaan. Sarkissian ja Phelan esimerkiksi antoivat kullekin tutkittavalle joukon sanoja, joista muodostaa lauseita. Joillain tutkittavilla osa sanoista liittyi jumaluuteen, rakastavuuteen tai rankaisevuuteen. Osoittautui, että tutkimukseen osallistuneet kristityt, juutalaiset ja muslimit saivat keskimääräistä korkeampia pisteitä moraalista objektivismia mittaavassa kyselyssä, jos he olivat juuri ennen kyselyn täyttämistä muodostaneet lauseita jumaluuteen liittyvistä sanoista. Sarkissianin ja Phelanin tulkinnan mukaan jumaluuteen liittyvät sanat saivat tutkittavat ajattelemaan jumalaa, mikä lisäsi (ainakin tilapäisesti) heidän uskoaan yleispäteviin moraaliperiaatteisiin.

Tutkimuksen viimeisessä vaiheessa joukko tutkittavia sai luettavakseen lyhyen tekstin, joka liittyi joko moraaliseen objektivismiin tai moraaliseen relativismiin. Kontrolliryhmälle annettiin moraaliin liittymätön teksti. Tämän jälkeen kaikki vastasivat jumalakuvia kartoittavaan monivalintakyselyyn. Kävi ilmi, että objektivismista lukeneet olivat muita taipuvaisempia korostamaan jumalan rankaisevuutta kyselyvastauksissaan. Tutkijoiden mukaan ajatus objektiivisesta moraalista tuottaa myös ajatuksen sen takaajana toimivasta oikeudenmukaisesta kaikkivaltiaasta.

Sarkissianin ja Phelanin tuloksiin liittyy kuitenkin tiettyjä varauksia: Psykologiaa on viime vuodet koetellut niin sanottu replikaatiokriisi, kun monia aiemmin saatuja tuloksia ei ole pystytty vahvistamaan uusintatutkimuksissa. Tämä on johtanut aiempien työtapojen uudelleenarviointiin ja saattanut kyseenalaiseksi monia vakiintuneita käytäntöjä, priming mukaan lukien. Priming-tutkimusten tuloksia ei usein ole pystytty toistamaan uusintatutkimuksissa, mikä on synnyttänyt epäluottamusta koko tutkimusasetelmaa kohtaan.


keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Torjuva isä, piittaamaton jumala? (Eli kiintymyssuhteet ja käsitys jumalasta)


Tutkimustyön ohessa olen viime vuodet ollut sairaalapsykologina lastenpsykiatrialla. Kliininen työ lasten parissa edellyttää tietoja monilta psykologian aloilta, neuropsykologiasta oikeuspsykologiaan. Jos minun kuitenkin pitäisi nimetä yksi ainoa teoria, joka on ollut minulle kaikkein tärkein, se olisi varmaankin kiintymyssuhdeteoria.

Kiintymyssuhdeteoria juontaa juurensa brittipsykologi John Bowlbyn työhön viime vuosisadan puolivälissä ja sen jälkeen. Bowlbyn omat ajatukset saivat paljon vaikutteita eläinten käyttäytymisen tutkimuksesta eli etologiasta. Aivan kuten eläimet leimautuvat syntymän jälkeen emoonsa, ihmislapset muodostavat kiintymyssuhteen hoitajiensa kanssa. Kiintymyssuhteen tarkoituksena on varmistaa, että pieni lapsi saa tarvitsemansa hoivan ja huolenpidon. Kiintymyssuhteen tyyli voikin vaihdella sen mukaan, kuinka lapsen viesteihin on vastattu: Jos lapsi on oppinut luottamaan, ettei häntä jätetä hädän hetkellä yksin, hän tutkii luottavaisin mielin ympäristöään ja palaa hoitajansa luo silloin, kun tarvitsee ”turvatankkausta”. Lapsen sanotaan tällöin olevan turvallisesti kiintynyt.

Välttelevästi kiintynyt lapsi puolestaan tukahduttaa avuntarpeensa, koska on oppinut niiden tulevan torjutuiksi. Hän vaikuttaa tyyneltä myös stressaavissa tilanteissa, mutta tässä tapauksessa ulkonäkö usein pettää; vaikka lapsi ei näytä turvattomuuttaan ja hätäänsä muille, hänen elimistönsä saattaa hyvinkin olla stressitilassa.

Kolmas kiintymystyyli on niin sanottu ristiriitainen kiintymys, joka kehittyy silloin, kun lapsen viesteihin reagoiminen on ollut epäjohdonmukaista. Lapsen avuntarpeeseen on joskus vastattu, toisinaan taas ei, eikä lapsi siksi pysty luottamaan avun saamiseen. Lapsi ei tällöin uskalla irtautua hoitajastaan, mutta saattaa silti käyttäytyä tätä kohtaan vihamielisesti tai muuten kielteisesti. Lapsi turvautuu hankalaan käytökseen, koska se saa todennäköisesti aikaan reaktion myös hoitajassa, jonka huomioon ei muuten voi luottaa.

Kiintymyssuhteet muotoutuvat vuorovaikutuksessa varhaislapsuuden hoitajien kanssa, mutta niillä on vaikutusta koko myöhemmän elämän ihmissuhteisiin. Kiintymyssuhteessa lapsi muodostaa sisäisiä työskentelymalleja – sisäistyneitä mielikuvia siitä, millaista on olla suhteessa muihin ihmisiin. Ovatko muut ihmiset luotettavia vai epäluotettavia? Ennakoitavia vai arvaamattomia? Huomaavaisia? Välinpitämättömiä? Lapsen varhainen suhde omiin hoitajiin toimii näin mallina myös myöhemmille suhteille muihin ihmisiin – ja myös suhteelle jumalaan. Uskontopsykologiassa on paljon näyttöä siitä, että ihmisen mielikuva jumalasta heijastelee usein hänen lapsuudenaikaisia kiintymyssuhteitaan. Kokemus huolehtivista vanhemmista luo pohjan käsitykselle rakastavasta jumalasta. Välinpitämättömien ja torjuvien vanhempien lapsi puolestaan muodostaa helposti kuvan jumalasta, joka on etäinen tai piittaamaton. 

Puolalaispsykologi Beata Zarzycka on omassa tutkimuksessaan huomioinut jumalakäsitysten ja kiintymyssuhteiden lisäksi vielä kolmannenkin tekijän: uskonnolliset ja henkiset koettelemukset (religious and spiritual struggle). Uskonnollisilla ja henkisillä koettelemuksilla Zarzycka viittaa erilaisiin ristiriitoihin ja ahdistuksiin, jotka tavalla tai toisella liittyvät uskontoon. Artikkelissaan Zarzycka erottaa kaikkiaan kuusi eri koettelemusten tyyppiä. Zarzyckan mukaan koettelemukset voivat ilmetä esimerkiksi uskonnollisina epäilyksinä, elämän tarkoituksen kadottamisena, jännitteinä suhteessa muihin uskoviin, jumalasuhteen ongelmina, pahojen henkien pelkona tai syyllisyytenä moraalisista rikkomuksista.

Zarzyckan tutkimukseen osallistui yhteensä 149 eri-ikäistä katolista miestä ja naista Puolasta. Osallistujat täyttivät netissä lomakkeen, jossa kysyttiin heidän jumalakäsityksistään, kiintymyssuhteistaan ja uskonnollisista koettelemuksistaan. Osoittautui, että välttelevät ja ristiriitaiset kiintymyssuhteet olivat monipuolisesti yhteydessä erilaisiin koettelemuksiin uskonnon alueella. Kiintymyssuhteen välttelevyys ennakoi esimerkiksi uskonnollisia epäilyjä, epävarmuutta elämän tarkoituksesta sekä hankaluuksia suhteessa jumalaan ja kanssauskoviin. Tarkempi analyysi osoitti yhteyden johtuvan kielteisesti värittyneestä jumalakuvasta: välttelevästi kiintyneet kokivat muita useammin jumalan kaukaisena tai jopa julmana, mikä puolestaan sai aikaan ahdistusta ja uskonnollisia ristiriitoja.

On tärkeä huomata, että ihmisten jumalakäsitykset eivät kerro mitään itse jumalasta tai siitä, onko mitään jumalaa edes olemassa. Ihmiset voivat muodostaa mielikuvia myös asioista, joista heillä ei ole omakohtaista kokemusta, ja solmia suhteita jopa fiktiivisiin hahmoihin. Esimerkiksi kirjojen sankarit ja historian merkkihenkilöt voivat toimia roolimalleina ja samaistumiskohteina siinä missä omat vanhemmat ja muut läheiset. Itse asiassa jopa mielikuvat omista läheisistä ovat ainakin osittain fiktiota: mielikuvat heijastelevat aina omia sisäistyneitä tapoja kokea maailma, eivätkä ne siksi koskaan täysin vastaa sitä, mitä kanssaihmiset todella ovat. Tässä mielessä suhde jumalaan ei lopulta ole niin eri asia kuin suhde toiseen ihmiseen -- oli jumalaa sitten olemassa tai ei.