Olen islamiin erikoistunut uskontopsykologi ja tutkin työkseni sitä, mikä rooli uskonnolla on muslimien elämässä. Uskovan omat elämänkokemukset vaikuttavat paljon siihen, mitä islamilaiset perinteet merkitsevät hänelle. Entä mitä islam merkitsee minulle henkilökohtaisesti, sen tutkijana?
Olin hiljattain mukana Nuoret muslimit ja resilienssi -tutkimushankkeen järjestämässä paneelikeskustelussa, joka käsitteli kasvamista muslimina Suomessa. Keskustelun muut osanottajat olivat muslimitaustaisia, ja keskustelun aluksi jokaista pyydettiin kertomaan, miten islam näkyy juuri omassa elämässä. Oma ensimmäinen reaktioni pyyntöön oli hämmentynyt. Minä olin paneelissa, koska tutkin työkseni sitä, miten islam näkyy muiden elämässä. Näkyykö islam muka jotenkin minun elämässäni? Mitä ylipäätään tarkoittaa se, että uskonto näkyy elämässä?
Kysymys sai minut pohtimaan syvällisemmin suhdettani islamiin ja sitä, mikä rooli sillä on elämässäni. Olen taustaltani uskontotieteilijä ja psykologi, ja kymmenen viime vuotta olen keskittynyt tutkimaan islamia ja muslimeita. Tein väitöskirjani nuorten suomalaismuslimien kansallisista ja uskonnollisista identiteeteistä, mutta olen tutkinut myös esimerkiksi islamista luopumisen psykologiaa ja uskontoryhmien keskinäisiä asenteita. Miten minä koen tutkimuskohteeni islamin? Mitä islam on minulle henkilökohtaisesti?
Uskonto ja uskominen
Yleinen käsitys ainakin Suomessa tuntuu olevan, että uskonnollisuudessa on kysymys ennen kaikkea uskomisesta. Uskonnollisuuden ajatellaan olevan sitä, että henkilöllä on päänsä sisällä tietynlaisia uskomuksia, esimerkiksi usko Jumalan olemassaoloon. Uskonto on tästä näkökulmasta älyllistä toimintaa – tiedollisia käsityksiä siitä, mikä on todellisuuden perimmäinen luonne.
Uskontotieteilijät ja antropologit ovat kritisoineet voimakkaasti uskonnon pelkistämistä uskomuksiin. Uskomukset ja usko ovat toki tärkeä osa monia uskontoperinteitä – ja ehkä erityisesti luterilaista kristinuskoa, jossa jopa opetetaan ihmisen pelastuvan ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Uskonnossa on kuitenkin kyse myös muusta.
Oma näkemykseni on, ettei pelkistetty käsitys uskonnosta uskomuksina tavoita sitä, mikä useimmille ihmisille on olennaisinta uskonnossa. Ajatellaanpa vaikkapa suvivirttä. Moni haluaa pitää suvivirren koulujen kevätjuhlaohjelmistossa, vaikka ei oikeastaan usko Jumalaan, jonka hyvyyttä virressä ylistetään. Virsi ei ole heille tärkeä sen varsinaisen sisällön takia, vaan siksi, millaisia tunteita se herättää. Tunteet puolestaan nousevat muistoista, joita virteen liittyy: linnunlaulu luokkahuoneen ikkunan takana. Alkukesän vaalea vihreys. Lapsuuden loputtomilta tuntuneet kesät.
Uskonnollisuudessa on minun uskontopsykologin näkökulmastani paljolti kyse siitä, että yksilön oma elämäntarina kietoutuu yhteen hänen uskonnollisen perinteensä kanssa. Uskonnolliset tavat ja tarinat saavat merkityksensä niihin liittyvistä muistoista ja elämänkokemuksista. Tarina tai tapa tulee tärkeäksi, kun se liittyy johonkin merkittävään tapahtumaan tai ajanjaksoon omassa elämänhistoriassa. Vain lukemalla sinulle tärkeää kertomusta kukaan ulkopuolinen tuskin voisi päätellä, mikä sen merkitys on sinulle. Hänen pitäisi myös kuulla elämästäsi ja siitä, mikä rooli kyseisellä kertomuksella on ollut siinä.
Eletty Koraani
Kristinuskon tavoin myös islam jakautuu useisiin suuntauksiin, joilla on jossain määrin toisistaan poikkeavat opit ja käytännöt. Islamin tapauksessa päähaaroja on kaksi: sunnalaisuus ja shiialaisuus. On arvioitu, että noin 10 – 20 prosenttia maailman muslimeista on shiioja, ja he ovat enemmistönä ainakin Iranissa, Irakissa, Azerbaidžanissa ja Bahrainissa. Suomen muslimien tarkka lukumäärä ei ole tiedossa, mutta olen itse arvioinut Suomessa olevan noin 110 000 – 120 000 muslimia tai muslimitaustaista ihmistä, joista jopa yksi neljäsosa saattaa olla shiioja.
Kartoitan tämänhetkisessä tutkimuksessani nuorten shiiamuslimien suhdetta Koraaniin – siis sitä, mikä rooli pyhällä kirjalla on shiianuorten jokapäiväisessä elämässä. Haastattelen tutkimustani varten 16 – 29-vuotiaita nuoria, jotka asuvat Suomessa ja kokevat olevansa shiioja, mutta jotka ovat huomattavan moninainen joukko esimerkiksi etnisen taustan, sukupuolen ja koulutuksen suhteen. Eräs haastateltavistani on pääkaupunkiseudulla asuva nuori, joka kertoi, että hänelle tärkein kohta Koraanissa on niin sanottu ”Valtaistuimen jae” (Kor. 2:255). Professori Jaakko Hämeen-Anttilan käännöksen mukaan jae kuuluu seuraavasti:
Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, Elävä, Pysyvä. Häntä ei valtaa uni eikä torkahdus, ja Hänen on kaikki, mitä taivaassa ja maassa on. Kuka voisi Hänen luonaan puhua toisen puolesta ilman Hänen lupaansa? Hän tietää, mitä oli ennen heitä ja mitä tulee heidän jälkeensä, mutta he eivät käsitä mitään Hänen tiedostaan, ellei Hän itse tahdo. Hänen valtaistuimensa kattaa taivaan ja maan, eikä niiden hallitseminen Häntä väsytä. Hän on Korkea, Mahtava.
Valtaistuimen jae on islamilaisen historian kannalta erittäin keskeinen katkelma Koraanissa. Monien mielestä se tiivistää islamilaisen jumalakäsityksen ydinasiat. Jae on myös yleinen kalligrafia-aihe ja esiintyy usein esimerkiksi huoneentauluissa.
Kun haastattelemani nuori puhui Valtaistuimen jakeen merkityksestä itselleen, hän ei kuitenkaan viitannut jakeen merkitykseen islamilaisessa opissa ja historiassa. Hän puhui sen roolista omassa elämänhistoriassaan.
Kun haastateltavani oli ollut pieni lapsi, hän oli sairastunut vakavasti ja joutunut sairaalaan. Hän oli kärsinyt kovia kipuja ja odottanut pääsyä leikkaukseen. Silloin hänen vanhempansa oli laittanut kätensä hänen päälleen ja lausunut Valtaistuimen jakeen. Kivut olivat väistyneet, eikä leikkausta enää tarvittu. Yhä edelleen, parikymmentä vuotta myöhemmin, kyseinen nuori pyrkii lukemaan Valtaistuimen jakeen joka päivä. Se antaa hänelle tunteen siitä, että häntä suojellaan vastoinkäymisiltä.
Perinne saa merkityksen, kun sen kanssa elää. Uskonto on vähän niin kuin ruusu Antoine de Saint-Exupéryn kirjassa Pikku prinssi. ”Aika, jonka menetit ruususi tähden, tekee ruusustasi niin tärkeän.” Uskontoperinteen parissa vietetty aika sitoo perinteen lähtemättömästi kiinni omaan elämäntarinaan. Perinteestä tulee osa omaa elämää.
Eräs toinen haastattelemani shiianuori esitti hyvin samantapaisen ajatuksen puhuessaan Koraanin merkityksestä omassa elämässään. Kyseinen nuori kertoi, että Koraani merkitsee hänelle ennen kaikkea mielenrauhaa. Koraanin lukeminen auttaa rauhoittumaan ja luottamaan Jumalan apuun, kun elämässä on vaikeaa. Haastateltavani mukaan Koraani ei kuitenkaan itsessään ole sen pyhempi tai täydellisempi kirja kuin esimerkiksi Raamattu. Koraanista on tullut hänelle mielenrauhan lähde, koska hän on elänyt koko elämänsä osana islamilaista uskonyhteisöä. Jos kyseinen nuori olisi syntynyt ja kasvanut kristinuskon piirissä, hän saisi samaa mielenrauhaa Raamatusta – tai niin hän ainakin itse arveli.
Kahden isän yhteys
Olen ollut tekemisissä islamin ja muslimien kanssa niin pitkään, että islamilaiset tavat ja tarinat ovat kietoutuneet yhteen myös oman elämäntarinani kanssa. Minulla on henkilökohtaisia muistoja, jotka liittyvät islamilaisiin perinteisiin ja tekevät ne minulle merkityksellisiksi. Hyvä esimerkki on tarina Husain ibn Alin pojasta, Ali al-Ashgarista, joka perimätiedon mukaan kuoli Karbalassa, nykyisessä Irakissa, vuonna 680.
Profeetta Muhammadin tyttärenpoika Husain on merkityksellinen erityisesti islamin shiialaisessa haarassa. Husain on shiialaisen islamin kolmas imaami: profeetta Muhammadin jälkeläinen, jolle yksin kuuluu kaikki valta islamilaisessa yhteisössä. Kun vääränä vallanpitäjänä pidetty kalifi Yazid vaati Husainilta uskollisuudenvalaa, Husain kieltäytyi ja lähti kotikaupungistaan Medinasta ensin Mekkaan ja sieltä kohti Kuufaa johtamaan Yazidin vastaista kapinaa. Matkalla Kuufaan Yazidin monituhatpäinen armeija kuitenkin saartoi Husainin pienen saattueen ja surmasi sekä Husainin että suuren osan tämän perheenjäsenistä.
Yksi surmansa saaneista oli Husainin puolivuotias poika, Ali al-Ashgar. Kerrotaan, että ennen ratkaisevaa välienselvittelyä Husainin saattue oli monta päivää saarroksissa ilman vettä. Lopulta Husain otti kuivuneen poikavauvansa mukaan ja meni piirittäjiensä luo anomaan vettä vauvalleen. Kun Husain lähestyi vihollisiaan, nämä kuitenkin ampuivat häntä nuolilla, joista yksi lävisti pienen Ali al-Ashgarin kurkun.
Kun luin kertomuksen Ali al-Ashgarin kuolemasta, minulla oli itselläni kotona suunnilleen samanikäinen poika. Olin edelleen verrattain tuore vanhempi, epävarma ja kroonisesti huolissani. Tarkastin edelleen joka yö, että lapseni varmasti hengittää. En voinut kuvitella mitään pahempaa kuin oman lapsen menettäminen. Ja juuri silloin silmilleni läväytetään kertomus, jossa pieni vauva surmataan isänsä käsivarsille.
Husainin ja hänen perheensä kohtalon sureminen on keskeinen osa shiialaista hartaudenharjoitusta. Joka vuosi islamilaisen kalenterin muharram-kuussa shiiat viettävät surujuhlaa imaami Husainin muistoksi. Juhlan huipentuma on muharram-kuun kymmenes päivä (ashura), Husainin kuolinpäivä. Husainin ja hänen perheensä viimeiset hetket eletään silloin uudelleen kertomuksissa, lauluissa ja näytelmissä. Moni itkee vuolaasti.
Kun itse luin kertomuksen Ali al-Ashgarista, minäkin itkin. Ajatus isänsä käsivarsille kuolevasta vauvasta kouraisi niin syvältä, etten pystynyt pidättämään kyyneliä. Hetken verran tunsin voimakasta yhteyttä isänsä menettäneen lapsen kärsimykseen. Hetken verran itkin hänen kohtaloaan. Hetken verran tunsin melkein olevani shiia. Kysymys ei ollut yhtään siitä, että olisin Ali al-Ashgarin kertomuksen myötä alkanut uskoa shiialaisen islamin opinkappaleisiin. Kysymys oli tunteesta: yhteydestä, jota yksi isä tunsi toisen kanssa.
Itku meni ohi, mutta muisto siitä jäi. Yhä edelleen kertomus Husainista tuo mieleeni isän rakkauden ja saa jonkin värähtämään sisälläni.
Islamin tutkijan islam
Mikä siis on islamin rooli minun elämässäni? Äitini on biologi, joten ehkä siksi tuntuu luontevalta hakea vertauskuvaa siltä suunnalta: millainen biologi olisin, jos tutkisin luontoa niin kuin nyt tutkin islamia? En olisi ainakaan sellainen biologi, joka analysoi tutkimuskohdettaan vain steriileissä laboratorio-oloissa, hansikkaat kädessä ja mikroskoopin läpi. Olisin varmaankin sellainen biologi, joka tutkii metsää samalla kun samoilee siellä. Tutkimuskohteeni tuntuu multana jalkojen alla ja tuulena kasvoilla.
Tehdessäni tutkimusta yritän tavoittaa sen, mitä islam merkitsee tutkimilleni ihmisille itselleen. Jos uskonnollisten tapojen ja tarinoiden merkitykset nousevat niihin liittyvistä tunteista, tunnekokemuksen ymmärtäminen on olennainen osa uskonnon ymmärtämistä. Toisen tunteita ei kuitenkaan näe mikroskoopilla tai laboratoriotestillä. Työkaluja toisen tunteiden tavoittamiseen ovat ennen kaikkea empatia ja kuunteleminen. Viime kädessä toisen tunteiden tavoittaminen edellyttää valmiutta avautua niille. Uskonnon kykyä liikuttaa ihmistä on vaikea ymmärtää, jos ei anna itsensä tulla uskonnon liikuttamaksi.
