Kääntymisen yhteisölliset mallitarinat

Mitä sinulle tulee mieleen ”uskoon tulemisesta”? Kun joku on ”tullut uskoon”, millainen ihminen hän on? Millainen hän oli ennen uskoon tulemistaan? Miten hän on muuttunut uskoon tulemisen seurauksena? Millaiset tekijät johtivat hänen tulemiseensa uskoon? Mieti hetki, millaisia mielikuvia sinulle tulee mieleen, ennen kuin luet pidemmälle.

Monen kristillisessä kulttuuripiirissä kasvaneen mielikuvat uskoon tulemisesta (tai akateemisemmin sanottuna ”kääntymisestä”, conversion) perustuvat malliin, jonka juuret ovat viime kädessä herätyskristilliset. Yleisissä mielikuvissa kääntymys muistuttaa Paavalin kokemusta Damaskoksen tiellä: Kääntymys on äkillinen elämänmuutos, jossa koko aiempi elämäntapa ja uskomusjärjestelmä korvautuvat uusilla. Mielikuvissa kääntymys myös tapahtuu tyypillisesti elämän kriisikohdissa – vankilassa tai päihdekierteessä. Uskoontulo ikään kuin tempaa ihmisen ylös pohjalta. ”Ennen kuljin pimeydessä, mutta nyt näen valon.” ”I once was lost, but now I am found, was blind, but now I see.”

Äkillisen ja kokonaisvaltaisen uskoontulon malli saattaa kuitenkin olla tyypillinen ennen kaikkea herätyskristillisille piireille eikä toimi yleisenä kuvauksena kaikesta uskonnollisesta kääntymyksestä. Kääntymys ymmärretään eri tavoilla eri uskontojen piirissä, ja vaihtelevilla tavoilla puhua kääntymyksestä on vaikutusta siihen, miten käännynnäiset itse käsittävät omat kokemuksensa. Lyhyesti sanottuna: me ihmiset ymmärrämme omaa elämäämme ympäristöstä omaksumiemme käsitysten tai ”mallitarinoiden” avulla. Jos yhteisössä on tietynlainen mallitarina siitä, mitä kääntymyksessä tapahtuu, sovitamme helposti omankin elämäntarinamme kyseiseen malliin.

Yhteisöllisten mallitarinoiden vaikutusta yhteisön jäsenten tapaan käsitteellistää omia kokemuksiaan voi tutkia tarkastelemalla sitä, miten ei-kristillisissä yhteisöissä kerrotaan kääntymyksestä. Tova Makhani-Belkin on tuoreessa tutkimuksessaan analysoinut kristinuskosta bahá’í-uskoon kääntyneiden kertomuksia. Bahá’í-usko on 1800-luvulla syntynyt maailmanuskonto, jonka keskeinen ajatus on, että juutalaisuus, kristinusko, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus ja monet muut uskonnot edustavat samaa jumalallista ilmoitusta. Ne ovat ikään kuin ”uusia päivityksiä” samaan uskonnolliseen järjestelmään. Viimeisin päivitys on luonnollisesti bahá’í-uskon perustajan, Bahá'u'lláhin, tuoma ilmoitus.  

Bahá’í-uskon itseymmärryksen mukaan maailman eri uskontoperinteet ovat siis osa samaa jatkumoa, eikä bahá’íksi tuleminen täten edusta jyrkkää käännettä tai katkosta elämäntarinassa. Makhani-Belkinin haastattelemat bahá’ít eivät mielellään puhuneetkaan ”kääntymisestä” vaan esimerkiksi ”etenemisestä” (progression). Aivan kuten bahá’í-usko on vain päivitetty versio aiemmista uskontoperinteistä, on bahá’íksi tuleminenkin ikään kuin päivitys vanhaan uskonnolliseen identiteettiin. Joustava siirtymä kristinuskosta bahá’í-uskoon heijastui myös uskonnollisiin käytäntöihin: osa Makhani-Belkinin haastatelluista noudatti edelleen esimerkiksi joitain kristinuskon perinteitä, vaikka saattoikin antaa niille uuden, bahá’í-uskon värittämän tulkinnan.

Bahá’í-uskon lisäksi on myös muita uskontoperinteitä, joissa kääntymyksestä ei ole tapana puhua kertakaikkisena elämänmuutoksena ja kaiken entisen korvautumisena uudella. Olen itse törmännyt monien wiccojen ja muiden pakanoiden tapaan kuvata kääntymystä oman perimmäisen itsen tunnistamisena. Henkilö ei miellä muuttuneensa ihmisenä vaan ainoastaan tiedostaneensa jotain, mitä on aina ollut. Nimimerkki ”Kuu-ukkelin” viesti Suomi24-palstalla kuvastaa ajatusta hyvin: ”Tutustuessani wiccaan löysin nimen sille, mikä olen aina ollut. Wicca ei ole muuttanut minua mitenkään.”

Eri yhteisöillä on erilainen mallitarina siitä, mitä kääntymyksessä tapahtuu. Jaettu mallitarina heijastuu myös siihen, miten yhteisön jäsenet hahmottavat oman elämänsä ja sen tapahtumat. Mallitarina vaikuttaa kääntymyskokemuksen tulkintaan ja siten viime kädessä myös itse kokemukseen. Eri uskontoihin voikin olla erilaista kääntyä.

Makhani-Belkin, T. (2023). “This Is a Progression, Not Conversion”: Narratives of First-Generation Bahá’ís. Religions, 14(3), 300.

Kristityn vapaaotteluammattilaisen sisäinen ristiriita

Zen-buddhalaisuuden yhteys Itä-Aasian kamppailuperinteisiin on yleisesti tunnettu. Paljon harvempi sen sijaan tietää, että erityisesti Yhdysvalloissa on vireä kristillinen vapaaotteluskene. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 700 evankelikaalista yhdysvaltalaisseurakuntaa järjestää jonkinlaista vapaaottelutoimintaa – vähintään kisakatsomoita mutta joskus myös lajiharjoituksia tai kilpailuja. 

Evankelikaalinen kristinusko on huomattavan Jeesus-keskeistä, ja moni kristitty vapaaottelija nimeääkin Jeesuksen keskeisimmäksi roolimallikseen. ”What would Jesus do?” on usein toistettu tunnuslause. 

Evankeliumit kuvaavat Jeesuksen siinä määrin jyrkäksi väkivallan vastustajaksi, että ainakin minun on hieman hankala kuvitella, miten Jeesuksen esimerkkiä sovelletaan vapaaotteluammattilaisen elämässä. Minä ja liikuntatieteilijäkollegani Noora Ronkainen halusimme selvittää tätä tarkemmin ja siksi tartuimme entisen UFC-ottelija Ron ”H2O” Watermanin elämäkerralliseen kirjaan Tapped Out by Jesus: From the Cage to the Cross (2011, Bridge Logos). 

Elämäkerrat kertovat yleensä päähenkilönsä keskeiset elämäntapahtumat kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta kirjoitushetkeen. Tapped Out by Jesus on tässä suhteessa hyvin erilainen. Kirja keskittyy ennen kaikkea Watermanin urheilu-uran aktiivisimpiin vuosiin (n. 1999–2008) ja jättää hänen muut elämänvaiheensa vähemmälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Kirjan tapahtumat eivät myöskään etene kronologisessa järjestyksessä, vaan kerronta muistuttaa enemmänkin tajunnanvirtaa: Yhdessä luvussa Waterman muistelee ottelua, jossa hän melkein vahingoitti vastustajaansa. Tämä innoittaa hänet kertomaan nuoruuden treeneistä, joissa hänen veljensä loukkaantui. Ja tämä puolestaan saa hänet muistelemaan muita nuoruutensa treenikavereita. 

Kaiken lisäksi Waterman kertoo elämäkerrassaan samoja tapahtumia moneen kertaan mutta hyvin erilaisista näkökulmista. Elämäkertansa alussa hän esimerkiksi kertoo hyvin positiiviseen sävyyn liittymisestään WWE-showpainiorganisaatioon ja kuvaa sitä muun muassa unelmiensa täyttymykseksi. Vain muutamaa sivua myöhemmin kerronnan sävy muuttuu kuitenkin aivan toisenlaiseksi ja showpainivuodet näyttäytyvätkin Watermanin elämän ehkä synkimpänä ajanjaksona. Watermanin elämäkertaa lukiessa tuntui välillä siltä, kuin sitä kertomassa olisi monta eri henkilöä. 

Hollantilainen psykologi Hubert Hermans on yhdessä työtoveriensa kanssa kehittänyt niin sanottua ”dialogisen itsen teoriaa” (Dialogical Self Theory, DST), jonka keskeinen ajatus on, että ihmisellä ei ole yhtä yhtenäistä itseyttä vaan kokoelma erilaisia ”minäpositioita”. Jokainen meistä on toisin sanoen omaksunut joukon erilaisia näkökulmia, joista voimme tarkastella omaa elämäämme ja joita voimme vaihdella aina tilanteen mukaan. Mikään näkökulmista ei ole muita perustavanlaatuisempi tai edusta mitään ”todellista itseämme”, vaan minäpositiot edustavat minuutemme eri puolia ja ohjaavat yhdessä elämäämme. Joskus minäpositioiden on helppo saavuttaa yhteisymmärrys elämän oikeasta suunnasta. Joskus minäpositiot taas ovat hyvin erimielisiä siitä, mikä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista. Tämä johtaa sisäiseen ristiriitaan, joka Watermanin tapauksessa on ilmeisen voimakas. 

Minä ja työtoverini Noora erotimme analyysissamme kaksi pääasiallista minäpositiota tai näkökulmaa, joista Waterman kertoo elämäntarinaansa. ”Taistelija-Ron” on itsevarma, kilpailullinen, periksiantamaton, reilu ja ulospäinsuuntautunut. Hän ei juuri mieti menneisyyttä tai tulevaisuutta, vaan elää hetkessä. Hän on korostetun itseriittoinen – klassinen ”self-made man”, joka pärjää omin voimin eikä tarvitse ketään. Oma perhe on ennen kaikkea rajoite hänen henkilökohtaiselle vapaudelleen ja seikkailunhalulleen. Jumala puolestaan on eräänlainen ”taivaallinen kulmamies”, joka tukee Watermania tämän puskiessa haasteiden läpi. 

Watermanin toinen minäpositio, ”Perheenisä-Ron”, on sen sijaan huomattavan toisenlainen: Hän murehtii menneitä, huolehtii tulevasta ja kuvaa itseään jopa ”kroonisen epävarmaksi”. Hän tuntee voimakkaana vastuun perheensä toimeentulosta ja on huolissaan siitä, miten pystyy täyttämään vastuunsa. ”Perheenisä-Ron” tuntuu kaipaavan läheisyyttä ja yhteyttä muihin ihmisiin, mutta ei oikein osaa avautua muille. ”Perheenisä-Ron” kääntyykin Jumalan puoleen ja löytää sitä kautta kanavan läheisyydentarpeelleen. ”Perheenisä-Ronin” Jumala ei olekaan taka-alalla vaikuttava kulmamies, vaan kaiken keskus, joka pitää hallinnassaan Watermanin koko elämää ja estää häntä joutumasta harhateille. 

Totesimme tutkimuksemme tuloksena, että Waterman ei niinkään koe ristiriitaa kristinuskon ja vapaaottelun välillä vaan hänen minuutensa kahden eri puolen ilmentämien tarpeiden välillä. Vapaaottelu-ura palvelee ”Taistelija-Ronin” tarvetta osoittaa fyysistä voimaansa ja periksiantamattomuuttaan, mutta jättää ”Perheenisä-Ronin” läheisyyden tarpeet täyttämättä. ”Perheenisä-Ron” kaipaa kotielämän tasaisuutta ja rauhaa, mutta ne eivät riitä ruokkimaan ”Taistelija-Ronin” kilpailunhalua ja voitontahtoa. 

Waterman tuntuu löytävän tilapäisen tasapainon ristiriitaisten tarpeidensa välille, kun hän liittyy Team Impactiin – kristittyjen kehonrakentajien ryhmään, joka kiertelee maailmaa evankelioimassa ja taivuttelemassa rautatankoja. Team Impactin mukana ”Taistelija-Ron” saa tilaisuuden esitellä julkisesti fyysistä voimaansa. ”Perheenisä-Ron” puolestaan pääsee todistuspuheenvuoroissaan ilmaisemaan riippuvuuden ja läheisyyden tarpeitaan Jumalalle. Waterman haluaisikin ryhtyä päätoimiseksi evankelistaksi, mutta hänen vaimonsa ei innostu asiasta. 

Watermanin kokema ristiriita loistaa harvinaisen kirkkaasti hänen kirjansa sivuilta, mutta moni muukin varmasti kokee ristiriitaa elämänsä eri osa-alueiden (työn, harrastusten, perheen, maailmankatsomuksen, …) välillä. Hermansin dialogisen itsen teoria tarjoaa hyvän välineen jäsentää itsen eri puolia ja niiden ilmentämiä tarpeita. Ehkä sitä kautta sisäisiä ristiriitoja on myös helpompi purkaa. 

Tutkimuksemme on vapaasti luettavissa osoitteessa: https://doi.org/10.1080/2159676X.2021.1937297

Pauha, T. & Ronkainen, N. (2021). ‘Strong and Courageous’ but ‘Constantly Insecure’: Dialogical Self Theory, Intersecting Identities, and Christian Mixed Martial Arts. Qualitative Research in Sport, Exercise and Health.

Shamanistiset istunnot kuolevan potilaan hoidossa

Niin psykologiassa kuin muissakin yhteiskuntatieteissä on viime vuosikymmenten aikana alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota kertomuksiin eli narratiiveihin. Kiinnostuksen kasvu on ollut siinä määrin voimakasta, että jotkut puhuvat jopa yhteiskuntatieteiden ”narratiivisesta käänteestä”. Kertomusten kertominen ei ole ainoastaan ihmislajin keino viihdyttää itseään, vaan kertomukset myös auttavat ihmisiä ymmärtämään itseään ja maailmaa. Kun ihminen kertoo elämäntarinaansa, hän muodostaa käsitystä siitä, kuka on, miksi on tullut sellaiseksi kuin on ja mihin on menossa elämässään. Eri uskontojen ja mytologioiden kertomukset puolestaan antavat vastauksia kysymyksiin hyvästä ja pahasta, ihmiselämän päämäärästä, maailman luonteesta ja niin edelleen. 

Ihmiset tekevät kokemuksiaan ymmärrettäväksi kytkemällä ne osaksi laajempaa kertomusta. Jos esimerkiksi sairaudet ja muut vastoinkäymiset näkee mielekkäänä osana omaa elämäntarinaa, ne on ehkä helpompi sietää tai jopa hyväksyä. Kertomuksen muuttuminen voi puolestaan muuttaa ihmisen käsitystä itsestään, omasta elämästään ja jopa koko maailmasta. Psykologille ja uskonnontutkijalle olennaisinta ei yleensä olekaan se, ovatko esimerkiksi uskonnolliset kertomukset ”tosia”, vaan se, miten ne vaikuttavat ihmisen omassa elämässä. 

Alfonso Santarpia on työtovereineen tutkinut yhden syöpäpotilaan kertomuksia sairaudestaan ja sitä, kuinka ne muuttuivat shamanististen istuntojen myötä. Tutkimukseen osallistunut potilas, ”Rouva AA”, oli 63-vuotias ja saattohoidossa pitkälle edenneen rintasyövän vuoksi. Ennen tutkimukseen osallistumista hänelle tehtiin perusteellinen psykiatrinen arviointi, jossa ei todettu mielenterveyden häiriöitä tai päihdeongelmia. Osana hoitoa Rouva AA:lle järjestettiin kolme istuntoa shamanismiin perehtyneen musiikkiterapeutin kanssa. Istuntoihin kuului muun muassa rummutusta, jonka tarkoituksena oli saada aikaan tavallisesta poikkeava tietoisuudentila. Istuntojen aikana sekä shamaani että Rouva AA kokivat voimakkaita aistivaikutelmia tai ”näkyjä”, joista he keskustelivat. 

Rouva AA haastateltiin sekä ennen shamanistisia istuntoja että niiden jälkeen. Kun tutkijat analysoivat Rouva AA:n haastattelukertomuksia, he totesivat, että ne ilmensivät kahta huomattavan erilaista tapaa suhtautua sairauteen: Ennen shamanistisia istuntoja Rouva AA:n kertomuksen keskeisin teema oli elämän rajallisuus ja sitä leimasi vaikeus hyväksyä sairautta. Shamanististen istuntojen jälkeen keskeisimmäksi teemaksi nousi kuitenkin tietoisuus kaiken näkyvän ja näkymättömän keskinäisestä yhteydestä. Muuttuneessa kertomuksessa maailma oli täynnä hyväntahtoisia voimia ja kipukin tärkeä osa elämää. 

Moni varmasti tuohtuu lukiessaan Santarpian ja kumppanien tutkimusartikkelia, jossa syöpäpotilas tapaa shamaania ja kokee sen kautta saaneensa yhteyden hyväntahtoisiin henkivoimiin. Eikös tämä ole puoskarointia ja sairaan ihmisen huiputtamista? Shamanismi ei kuitenkaan tässä tutkimuksessa korvaa tavanomaisia hoitomuotoja, vaan on niiden lisänä. Rouva AA:n syöpä on edennyt niin pitkälle, että hän on jo saattohoidossa. Rouva AA tulee kuolemaan sairauteensa ja paras, mitä lääketiedekään voi enää tehdä, on helpottaa hänen oloaan. Santarpia ja kumppanit eivät myöskään ota mitään kantaa Rouva AA:n henkiuskomusten todenperäisyyteen vaan toteavat ainoastaan sen, kuinka ne muuttavat hänen suhtautumistaan sairauteen; ajatus universumin pohjimmaisesta hyväntahtoisuudesta ja kaiken olevaisen yhteydestä auttaa Rouva AA:ta hyväksymään sairautensa riippumatta siitä, onko ajatus totta vai ei.

Rouva AA:n kokemat henkivoimat eivät mahdu nykypäivän luonnontieteelliseen maailmanselitykseen. Onko tieteellisellä maailmankuvalla kuitenkaan sellaista itseisarvoa, että siitä pitäisi pitää kiinni silloinkin, kun se ei auta elämässä? Jos kokemus hyväntahtoisten henkien läpäisemästä maailmankaikkeudesta auttaa Rouva AA:ta kohtaamaan lähestyvän kuoleman, pitäisikö vastuullisesti toimivan hoitotahon jopa tukea tällaista kokemusta? Minä en tiedä.

Santarpia, A., Ricci, T., Meuche, G., Gamberini, N., & Destandau, M. (2021). The Narrative Effects of Shamanic Mythology in Palliative Care. Journal of Humanistic Psychology, 61(1), 73–103. https://doi.org/10.1177/0022167818777055