perjantai 11. kesäkuuta 2021

Kristityn vapaaotteluammattilaisen sisäinen ristiriita

Zen-buddhalaisuuden yhteys Itä-Aasian kamppailuperinteisiin on yleisesti tunnettu. Paljon harvempi sen sijaan tietää, että erityisesti Yhdysvalloissa on vireä kristillinen vapaaotteluskene. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 700 evankelikaalista yhdysvaltalaisseurakuntaa järjestää jonkinlaista vapaaottelutoimintaa – vähintään kisakatsomoita mutta joskus myös lajiharjoituksia tai kilpailuja. 

Evankelikaalinen kristinusko on huomattavan Jeesus-keskeistä, ja moni kristitty vapaaottelija nimeääkin Jeesuksen keskeisimmäksi roolimallikseen. ”What would Jesus do?” on usein toistettu tunnuslause. 

Evankeliumit kuvaavat Jeesuksen siinä määrin jyrkäksi väkivallan vastustajaksi, että ainakin minun on hieman hankala kuvitella, miten Jeesuksen esimerkkiä sovelletaan vapaaotteluammattilaisen elämässä. Minä ja liikuntatieteilijäkollegani Noora Ronkainen halusimme selvittää tätä tarkemmin ja siksi tartuimme entisen UFC-ottelija Ron ”H2O” Watermanin elämäkerralliseen kirjaan Tapped Out by Jesus: From the Cage to the Cross (2011, Bridge Logos). 

Elämäkerrat kertovat yleensä päähenkilönsä keskeiset elämäntapahtumat kronologisessa järjestyksessä lapsuudesta kirjoitushetkeen. Tapped Out by Jesus on tässä suhteessa hyvin erilainen. Kirja keskittyy ennen kaikkea Watermanin urheilu-uran aktiivisimpiin vuosiin (n. 1999–2008) ja jättää hänen muut elämänvaiheensa vähemmälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Kirjan tapahtumat eivät myöskään etene kronologisessa järjestyksessä, vaan kerronta muistuttaa enemmänkin tajunnanvirtaa: Yhdessä luvussa Waterman muistelee ottelua, jossa hän melkein vahingoitti vastustajaansa. Tämä innoittaa hänet kertomaan nuoruuden treeneistä, joissa hänen veljensä loukkaantui. Ja tämä puolestaan saa hänet muistelemaan muita nuoruutensa treenikavereita. 

Kaiken lisäksi Waterman kertoo elämäkerrassaan samoja tapahtumia moneen kertaan mutta hyvin erilaisista näkökulmista. Elämäkertansa alussa hän esimerkiksi kertoo hyvin positiiviseen sävyyn liittymisestään WWE-showpainiorganisaatioon ja kuvaa sitä muun muassa unelmiensa täyttymykseksi. Vain muutamaa sivua myöhemmin kerronnan sävy muuttuu kuitenkin aivan toisenlaiseksi ja showpainivuodet näyttäytyvätkin Watermanin elämän ehkä synkimpänä ajanjaksona. Watermanin elämäkertaa lukiessa tuntui välillä siltä, kuin sitä kertomassa olisi monta eri henkilöä. 

Hollantilainen psykologi Hubert Hermans on yhdessä työtoveriensa kanssa kehittänyt niin sanottua ”dialogisen itsen teoriaa” (Dialogical Self Theory, DST), jonka keskeinen ajatus on, että ihmisellä ei ole yhtä yhtenäistä itseyttä vaan kokoelma erilaisia ”minäpositioita”. Jokainen meistä on toisin sanoen omaksunut joukon erilaisia näkökulmia, joista voimme tarkastella omaa elämäämme ja joita voimme vaihdella aina tilanteen mukaan. Mikään näkökulmista ei ole muita perustavanlaatuisempi tai edusta mitään ”todellista itseämme”, vaan minäpositiot edustavat minuutemme eri puolia ja ohjaavat yhdessä elämäämme. Joskus minäpositioiden on helppo saavuttaa yhteisymmärrys elämän oikeasta suunnasta. Joskus minäpositiot taas ovat hyvin erimielisiä siitä, mikä elämässä on tärkeää ja tavoittelemisen arvoista. Tämä johtaa sisäiseen ristiriitaan, joka Watermanin tapauksessa on ilmeisen voimakas. 

Minä ja työtoverini Noora erotimme analyysissamme kaksi pääasiallista minäpositiota tai näkökulmaa, joista Waterman kertoo elämäntarinaansa. ”Taistelija-Ron” on itsevarma, kilpailullinen, periksiantamaton, reilu ja ulospäinsuuntautunut. Hän ei juuri mieti menneisyyttä tai tulevaisuutta, vaan elää hetkessä. Hän on korostetun itseriittoinen – klassinen ”self-made man”, joka pärjää omin voimin eikä tarvitse ketään. Oma perhe on ennen kaikkea rajoite hänen henkilökohtaiselle vapaudelleen ja seikkailunhalulleen. Jumala puolestaan on eräänlainen ”taivaallinen kulmamies”, joka tukee Watermania tämän puskiessa haasteiden läpi. 

Watermanin toinen minäpositio, ”Perheenisä-Ron”, on sen sijaan huomattavan toisenlainen: Hän murehtii menneitä, huolehtii tulevasta ja kuvaa itseään jopa ”kroonisen epävarmaksi”. Hän tuntee voimakkaana vastuun perheensä toimeentulosta ja on huolissaan siitä, miten pystyy täyttämään vastuunsa. ”Perheenisä-Ron” tuntuu kaipaavan läheisyyttä ja yhteyttä muihin ihmisiin, mutta ei oikein osaa avautua muille. ”Perheenisä-Ron” kääntyykin Jumalan puoleen ja löytää sitä kautta kanavan läheisyydentarpeelleen. ”Perheenisä-Ronin” Jumala ei olekaan taka-alalla vaikuttava kulmamies, vaan kaiken keskus, joka pitää hallinnassaan Watermanin koko elämää ja estää häntä joutumasta harhateille. 

Totesimme tutkimuksemme tuloksena, että Waterman ei niinkään koe ristiriitaa kristinuskon ja vapaaottelun välillä vaan hänen minuutensa kahden eri puolen ilmentämien tarpeiden välillä. Vapaaottelu-ura palvelee ”Taistelija-Ronin” tarvetta osoittaa fyysistä voimaansa ja periksiantamattomuuttaan, mutta jättää ”Perheenisä-Ronin” läheisyyden tarpeet täyttämättä. ”Perheenisä-Ron” kaipaa kotielämän tasaisuutta ja rauhaa, mutta ne eivät riitä ruokkimaan ”Taistelija-Ronin” kilpailunhalua ja voitontahtoa. 

Waterman tuntuu löytävän tilapäisen tasapainon ristiriitaisten tarpeidensa välille, kun hän liittyy Team Impactiin – kristittyjen kehonrakentajien ryhmään, joka kiertelee maailmaa evankelioimassa ja taivuttelemassa rautatankoja. Team Impactin mukana ”Taistelija-Ron” saa tilaisuuden esitellä julkisesti fyysistä voimaansa. ”Perheenisä-Ron” puolestaan pääsee todistuspuheenvuoroissaan ilmaisemaan riippuvuuden ja läheisyyden tarpeitaan Jumalalle. Waterman haluaisikin ryhtyä päätoimiseksi evankelistaksi, mutta hänen vaimonsa ei innostu asiasta. 

Watermanin kokema ristiriita loistaa harvinaisen kirkkaasti hänen kirjansa sivuilta, mutta moni muukin varmasti kokee ristiriitaa elämänsä eri osa-alueiden (työn, harrastusten, perheen, maailmankatsomuksen, …) välillä. Hermansin dialogisen itsen teoria tarjoaa hyvän välineen jäsentää itsen eri puolia ja niiden ilmentämiä tarpeita. Ehkä sitä kautta sisäisiä ristiriitoja on myös helpompi purkaa. 

Tutkimuksemme on vapaasti luettavissa osoitteessa: https://doi.org/10.1080/2159676X.2021.1937297

Pauha, T. & Ronkainen, N. (2021). ‘Strong and Courageous’ but ‘Constantly Insecure’: Dialogical Self Theory, Intersecting Identities, and Christian Mixed Martial Arts. Qualitative Research in Sport, Exercise and Health.

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Valtarakenteet Vanhassa ja Uudessa testamentissa

Olen parhaillaan mukana Sosiaalisten identiteettien välittyminen juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa -projektissa, jonka muut tutkijat ovat erikoistuneet Lähi-idän suurten uskontoperinteiden varhaisvaiheisiin. Hankekollegani tutkivat Raamattua, Koraania ja muita historiallisia aineistoja sosiaalipsykologian teorioiden avulla ja yrittävät näin ymmärtää, kuinka varhaiset juutalaiset, kristilliset ja islamilaiset yhteisöt muotoutuivat. Hankkeen kautta olen itsekin alkanut kiinnostua siitä, millaisia näkökulmia psykologian teoriat voivat avata pyhiin teksteihin. 

Amadeusz Citlak on pyrkinyt selvittämään ”kvantitatiivisen diskurssianalyysin” avulla, mitä Raamatun tekstit kertovat niiden taustalla olevista yhteisöllisistä rakenteista. Tutkimuksen taustateoriat on saatu kahdelta vanhemmalta tutkijalta (Alfred Adlerilta ja Wladyslaw Witwickilta), joista kumpikin näki valtapyrkimykset ihmiselämän keskeisimpänä motiivina. Sekä Adlerin että Witcwickin mukaan ihmiset haluavat valtaa, mutta valtapyrkimykset voivat ilmetä eri yhteisöissä eri tavoilla. Yleisperiaatteena on, että yhteiskunnan monimutkaistuessa valta alkaa perustua yhä vähemmän voimaan tai väkipakkoon ja yhä enemmän sosiaalisiin taitoihin. Kun esimerkiksi kaupankäynti muiden kansojen kanssa alkaa nousta yhteisössä entistä keskeisemmäksi elinkeinoksi, yhteisön vaikutusvaltaisimmat jäsenet eivät todennäköisesti ole karskeimpia sotilaita tai metsästäjiä vaan sulavakäytöksisimpiä kauppiaita. 

Citlakin mukaan Uuden testamentin tekstit syntyivät Vanhaa testamenttia monimutkaisemmassa maailmassa. Uusi testamentti kirjoitettiin eri puolilla Rooman monietnistä ja -uskontoista imperiumia. Erityisesti Paavalin kirjeet on suunnattu oman etnisen ryhmän lisäksi myös muille. Citlakin mukaan on siksi luontevaa olettaa, että Uuden testamentin tekstit heijastavat Vanhaa testamenttia vähemmän voimaan, pakottamiseen, tottelemiseen ja alistumiseen perustuvia sosiaalisia suhteita. Citlak vertasi kreikankielistä Uutta testamenttia Vanhan testamentin varhaiseen kreikankieliseen käännökseen, Septuagintaan, ja sai vahvistusta hypoteesilleen: Septuagintassa käytetään Uutta testamenttia selvästi useammin sellaisia sanoja kuin heikko, vahva, palvelija, ylhäinen ja nöyryytetty. 

Hallitsijan valta voi perustua joko häntä kohtaan tunnettuun pelkoon tai ihailuun. Yhteisöllisen valtarakenteen pitäisikin Citlakin toisen hypoteesin mukaan heijastua myös sosiaalisista suhteista käytettyyn tunnesanastoon. Voimaan ja väkivaltaan perustuvaan valtarakenteeseen liittyviä tunteita ovat Citlakin mukaan muun muassa vihastus, pelko ja vihamielisyys. Jos taas yhteisössä saa valtaa suostuttelemalla, hurmaamalla tai muilla sosiaalisilla kyvyillä, sosiaalisiin suhteisiin liittyviä tunteita ovat muun muassa luottamus, ystävyys ja ihailu. Citlak osoitti tutkimuksessaan, että vihastukseen ja pelkoon liittyvä tunnesanasto on yleisempää Vanhassa kuin Uudessa testamentissa, mikä on Citlakin mukaan niin ikään osoitus valtarakenteiden erilaisuudesta.

Citlakin kolmas hypoteesi liittyy siihen, missä määrin Vanhan ja Uuden testamentin ihmiskuvauksessa kiinnitetään huomiota mielentiloihin, ajatuksiin, tunteisiin ja muihin ”päänsisäisiin asioihin”. Jos yhteisössä saa valtaa fyysisellä voimalla ja väkipakolla, ei vallantavoittelijan tarvitse juuri miettiä muiden ajatuksia tai tunteita. Suostutteluun perustuvat valtapyrkimykset puolestaan edellyttävät toisen ajatusten tai tunteiden havainnointia ja huomioon ottamista. Kun Citlak vertasi Jeesuksen ja apostolien kuvauksia Vanhan testamentin kuvauksiin kuninkaista, hän totesi, että Jeesuksen ja apostolien kohdalla kuvataan enemmän mielenliikkeitä ja kuninkaiden kohdalla taas ulkoista käyttäytymistä. Citlak katsoi tämän vahvistavan oletusta Uuden ja Vanhan testamentin maailmojen toisistaan poikkeavista valtarakenteista. 

Citlakin tutkimuksen lähtökohdat epäilyttävät minua useammastakin eri syystä. Erityisesti Vanhan testamentin mutta myös Uuden testamentin tekstit ovat syntyneet niin erilaisina aikoina ja erilaisissa ympäristöissä, että on hieman kyseenalaista puhua Vanhan ja Uuden testamentin taustalla olevista yhteisöistä kahtena selvärajaisena joukkona, joita voi mielekkäästi vertailla keskenään. Ylipäätään Vanhaan ja Uuteen testamenttiin on valikoitunut siinä määrin erityyppisiä tekstejä, että testamenttien vertaaminen on vähän kuin vertaisi appelsiineja ja omenoita. Valtaosa Uuden testamentin kirjoista on esimerkiksi kirjeitä, mutta Vanhassa testamentissa sellaisia ei ole yhtään. Citlak itsekin tunnustaa kirjallisen genren vaikutuksen siinä käytettyyn kieleen ja on siksi tehnyt analyysinsa myös pelkillä historiallisilla kertomuksilla. Citlakin ratkaisu ehkä lievittää ongelmaa, mutta ei poista sitä kokonaan. (Citlakin tutkimus on myös julkaistu Journal of Religion and Health -lehdessä, joka on ihan pätevä julkaisu, muttei yhtään tutkimuksen alaa.)

Citlakin väitteet eivät täysin vakuuta minua, mutta hänen metodologinen lähestymistapansa on minusta kiehtova. Olemme Sosiaalisten identiteettien välittyminen juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa -projektin puitteissa puhuneet paljon siitä, missä määrin historiallisia aineistoja on mahdollista käyttää samantapaiseen hypoteesin testaukseen kuin esimerkiksi mielipidekyselyitä. Citlakin tutkimus on hyvä esimerkki siitä, että psykologiseen teoriaan perustuvia hypoteeseja on mahdollista testata myös tuhansien vuosien takaisilla tekstiaineistoilla.

Citlak, A. (2021). The Psychology of the Pursuit for a Sense of Power and Structural Patterns of Biblical Social Relations. Journal of Religion and Healthhttps://doi.org/10.1007/s10943-021-01241-6

tiistai 4. toukokuuta 2021

Shamanistiset istunnot kuolevan potilaan hoidossa

Niin psykologiassa kuin muissakin yhteiskuntatieteissä on viime vuosikymmenten aikana alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota kertomuksiin eli narratiiveihin. Kiinnostuksen kasvu on ollut siinä määrin voimakasta, että jotkut puhuvat jopa yhteiskuntatieteiden ”narratiivisesta käänteestä”. Kertomusten kertominen ei ole ainoastaan ihmislajin keino viihdyttää itseään, vaan kertomukset myös auttavat ihmisiä ymmärtämään itseään ja maailmaa. Kun ihminen kertoo elämäntarinaansa, hän muodostaa käsitystä siitä, kuka on, miksi on tullut sellaiseksi kuin on ja mihin on menossa elämässään. Eri uskontojen ja mytologioiden kertomukset puolestaan antavat vastauksia kysymyksiin hyvästä ja pahasta, ihmiselämän päämäärästä, maailman luonteesta ja niin edelleen. 

Ihmiset tekevät kokemuksiaan ymmärrettäväksi kytkemällä ne osaksi laajempaa kertomusta. Jos esimerkiksi sairaudet ja muut vastoinkäymiset näkee mielekkäänä osana omaa elämäntarinaa, ne on ehkä helpompi sietää tai jopa hyväksyä. Kertomuksen muuttuminen voi puolestaan muuttaa ihmisen käsitystä itsestään, omasta elämästään ja jopa koko maailmasta. Psykologille ja uskonnontutkijalle olennaisinta ei yleensä olekaan se, ovatko esimerkiksi uskonnolliset kertomukset ”tosia”, vaan se, miten ne vaikuttavat ihmisen omassa elämässä. 

Alfonso Santarpia on työtovereineen tutkinut yhden syöpäpotilaan kertomuksia sairaudestaan ja sitä, kuinka ne muuttuivat shamanististen istuntojen myötä. Tutkimukseen osallistunut potilas, ”Rouva AA”, oli 63-vuotias ja saattohoidossa pitkälle edenneen rintasyövän vuoksi. Ennen tutkimukseen osallistumista hänelle tehtiin perusteellinen psykiatrinen arviointi, jossa ei todettu mielenterveyden häiriöitä tai päihdeongelmia. Osana hoitoa Rouva AA:lle järjestettiin kolme istuntoa shamanismiin perehtyneen musiikkiterapeutin kanssa. Istuntoihin kuului muun muassa rummutusta, jonka tarkoituksena oli saada aikaan tavallisesta poikkeava tietoisuudentila. Istuntojen aikana sekä shamaani että Rouva AA kokivat voimakkaita aistivaikutelmia tai ”näkyjä”, joista he keskustelivat. 

Rouva AA haastateltiin sekä ennen shamanistisia istuntoja että niiden jälkeen. Kun tutkijat analysoivat Rouva AA:n haastattelukertomuksia, he totesivat, että ne ilmensivät kahta huomattavan erilaista tapaa suhtautua sairauteen: Ennen shamanistisia istuntoja Rouva AA:n kertomuksen keskeisin teema oli elämän rajallisuus ja sitä leimasi vaikeus hyväksyä sairautta. Shamanististen istuntojen jälkeen keskeisimmäksi teemaksi nousi kuitenkin tietoisuus kaiken näkyvän ja näkymättömän keskinäisestä yhteydestä. Muuttuneessa kertomuksessa maailma oli täynnä hyväntahtoisia voimia ja kipukin tärkeä osa elämää. 

Moni varmasti tuohtuu lukiessaan Santarpian ja kumppanien tutkimusartikkelia, jossa syöpäpotilas tapaa shamaania ja kokee sen kautta saaneensa yhteyden hyväntahtoisiin henkivoimiin. Eikös tämä ole puoskarointia ja sairaan ihmisen huiputtamista? Shamanismi ei kuitenkaan tässä tutkimuksessa korvaa tavanomaisia hoitomuotoja, vaan on niiden lisänä. Rouva AA:n syöpä on edennyt niin pitkälle, että hän on jo saattohoidossa. Rouva AA tulee kuolemaan sairauteensa ja paras, mitä lääketiedekään voi enää tehdä, on helpottaa hänen oloaan. Santarpia ja kumppanit eivät myöskään ota mitään kantaa Rouva AA:n henkiuskomusten todenperäisyyteen vaan toteavat ainoastaan sen, kuinka ne muuttavat hänen suhtautumistaan sairauteen; ajatus universumin pohjimmaisesta hyväntahtoisuudesta ja kaiken olevaisen yhteydestä auttaa Rouva AA:ta hyväksymään sairautensa riippumatta siitä, onko ajatus totta vai ei.

Rouva AA:n kokemat henkivoimat eivät mahdu nykypäivän luonnontieteelliseen maailmanselitykseen. Onko tieteellisellä maailmankuvalla kuitenkaan sellaista itseisarvoa, että siitä pitäisi pitää kiinni silloinkin, kun se ei auta elämässä? Jos kokemus hyväntahtoisten henkien läpäisemästä maailmankaikkeudesta auttaa Rouva AA:ta kohtaamaan lähestyvän kuoleman, pitäisikö vastuullisesti toimivan hoitotahon jopa tukea tällaista kokemusta? Minä en tiedä.

Santarpia, A., Ricci, T., Meuche, G., Gamberini, N., & Destandau, M. (2021). The Narrative Effects of Shamanic Mythology in Palliative Care. Journal of Humanistic Psychology, 61(1), 73–103. https://doi.org/10.1177/0022167818777055


torstai 21. tammikuuta 2021

Trump ja profetian epäonnistuminen

Olen seurannut mielenkiinnolla Joe Bidenin valtaan astumiseen liittyviä profetioita, joita on esiintynyt eräissä (myös suomalaisissa) kristillisissä piireissä. Eräs sosiaalisessa mediassa aktiivisesti vaikuttava julistaja oli vielä hieman ennen vallanvaihtoa vakuuttunut siitä, ettei mitään vallanvaihtoa tapahtuisi:

Kyseinen hengenmies oli hyvin varma asiastaan:

Toisin kävi. Biden astui presidentin virkaan. Ja mitä tekikään silloin uskottavuutensa likoon laittanut some-vaikuttaja? Tunnustiko hän kenties olleensa väärässä? Ei toki. Samana iltana Bidenin valtaan astumisen jälkeen kyseinen sananjulistaja teki sosiaaliseen mediaan päivityksen, jossa ilmoittikin olleensa profetioineen oikeassa! Väitteelleen hänellä oli pitkälliset perustelut:



Sosiaalipsykologian uranuurtaja Leon Festinger teki 1950-luvulla työtovereineen klassisen tutkimuksen profetian epäonnistumisesta. Tutkimuseettiset ohjeistukset eivät tuolloin olleet yhtä tiukkoja kuin nykyisin, ja Festingerin tutkimusryhmä pystyikin hyödyntämään varsin ainutlaatuista tutkimusasetelmaa: he soluttautuivat mukaan pieneen uskonnolliseen ryhmään, joka oli ennustanut maailmanlopun tapahtuvan 21.12.1954. Lentävän lautasen oli määrä hakea uskovat turvaan muutamaa päivää ennen maailmanloppua. Ryhmä valmistautui nousemaan lentävään lautaseen, ja kun sitä ei määräaikaan ilmestynytkään, päätteli kyseessä olleen vain heille tarkoitettu harjoitus. Seuraavakin määräaika tuli ja meni. Ryhmä tyrmistyi ensin, mutta sitten he saivat ilmoituksen: ryhmä oli omalla toiminnallaan levittänyt niin paljon hyvää, että Jumala oli heidän takiaan päättänyt säästää maailman tuholta. Ryhmä riemastui ja alkoi levittää sanomaansa entistä suuremmalla innolla.

Kun henkilö on rakentanut koko elämänsä tietyn uskomusjärjestelmän varaan, hän ei hevin luovu siitä – ei edes silloin, kun ulkoinen todistusaineisto on ristiriidassa omien uskomusten kanssa. Uskomus maailman loppumiseen tiettynä päivänä ja havainto siitä, että näin ei käykään, aiheuttaa kuitenkin mielensisäisen ristiriidan, jota Leon Festinger kutsui ”kognitiiviseksi dissonanssiksi”. Festingerin mukaan kognitiivinen dissonanssi aiheuttaa ahdistusta, ja siksi ristiriita pitää tavalla tai toisella purkaa. Kynnys omien uskomusten hylkäämiseen on kuitenkin niin suuri, että niiden kanssa ristiriitainen havainto pyritään selittämään tavalla, joka sallii kiinnipitämisen entisestä uskomusjärjestelmästä: Maailmanlopun piti tulla, mutta Jumala peruikin sen. Trump nousee kyllä presidentiksi – Jumala vain vaihtoi sen määräpäivää. Näytin olleen väärässä, mutta olinkin koko ajan oikeassa.

Festinger, L., Riecken, H. W., & Schachter, S. (1956). When prophecy fails. University of Minnesota Press.

Katsomukset.fi: "Nuoret muslimit tulkitsemassa uskontoaan"

Opetin syksyllä 2020 Helsingin yliopistossa Musliminuorten muuttuvat identiteetit ja auktoriteetit -kurssia, jonka yhtenä tehtävänä oli kirjoittaa blogiteksti islamilaisesta populaarikulttuurista. Teksteistä syntyi lopulta teemaviikko Katsomukset.fi-blogiin. Kirjoitin itse teemaviikon johdantotekstin "Nuoret muslimit tulkitsemassa uskontoaan":

https://katsomukset.fi/2021/01/18/nuoret-muslimit-tulkitsemassa-uskontoaan/

perjantai 8. tammikuuta 2021

Identiteetti psykologisena käsitteenä

(Kirjoitus on alun perin julkaistu Sosiaalisten identiteettien välittyminen juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa -hankkeen blogissa.) 

 ”Identiteettikriisi”, ”identiteettipolitiikka” ja ”identiteettivarkaus” ovat termejä, joita voi tulla vastaan niin akateemisten lehtien sivuilla kuin ihan arkipuheessakin. Mutta mikä on “identiteetti”, johon ne kaikki viittaavat? Jos sinusta tuntuu, että identiteettikriisin ”identiteetti” on eri asia kuin identiteettivarkauden ”identiteetti”, olet ihan oikeassa. Ylipäätään sanaa identiteetti käytetään niin monissa eri merkityksissä, että jos vaikkapa kaksi tutkijaa puhuu identiteetistä, on jopa todennäköistä, että he tarkoittavat sanalla aivan eri asioita. 

Olen itse hahmotellut eri identiteettikäsitysten yhtäläisyyksiä ja eroja kahden ulottuvuuden avulla: eri teorioilla on erilainen käsitys yhtäältä identiteetin pysyvyydestä ja toisaalta siitä, missä määrin identiteetti on yksilön sisäinen ominaisuus. Kun nämä kaksi ulottuvuutta laitetaan yhteen, saadaan seuraavanlainen nelikenttä, johon eri identiteettikäsitykset voidaan sijoittaa: