Islam ja LGBTIQ-identiteetti

Vuosi tai pari sitten laadin kirjoittajakuvausta johonkin artikkeliini, ja mietin sitä varten, miten tiivistäisin kaikkein keskeisimmän akateemisen kiinnostuksenkohteeni. Sitten se valkeni minulle: Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, miten ihmiset ratkovat identiteettikonflikteja. Identiteettikonflikteja on esimerkiksi eri uskontoja tai kansallisuuksia edustavien ihmisten välillä. Itse olen julkaissut tutkimusta esimerkiksi ateistien asenteista uskovia kohtaan ja suomalaisten yleisistä asenteista muslimeita kohtaan. Vielä ihmisten välisiä identiteettikonflikteja enemmän olen kuitenkin kiinnostunut ihmisten sisäisistä identiteettikonflikteista; mitä tehdä, kun oma uskonnollinen vakaumus ja jokin toinen puoli itseä ovat ristiriidassa? Tällaisia kysymyksiä olen pohtinut niin väitöskirjassani kuin melko tuoreessa artikkelissa, joka käsitteli kristityn vapaaotteluammattilaisen identiteettejä. 

Myös Güler Beril Kumpasoğlun, Dilara Hasdemirin ja Deniz Canel-Çınarbaşin artikkelissa on kyse identiteettikonflikteista. Kumpasoğlun ja kumppanien tarkoituksena oli selvittää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien turkkilaismuslimien kokemuksia LGBTIQ-identiteetin ja uskonnon yhdistämisestä. Tutkimusta varten haastateltiin 12 henkilöä, jotka olivat yliopistokoulutettuja, iältään 19–30-vuotiaita ja edustivat erilaisia sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. 

Lähes kaikki tutkittavat olivat omaksuneet lapsuudenperheessään vanhoillisen islamin tulkinnan, jonka he kokivat olevan ristiriidassa heidän seksuaali- tai sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Tutkittavilla oli vaihtelevia tapoja suhtautua ristiriitaan: Erityisesti ristiriidan alkuvaiheissa monet heistä olivat omistautuneet intensiiviselle uskonnonharjoitukselle ja yrittäneet tukahduttaa ”väärältä” tuntuneen kokemuksen seksuaalisuudestaan tai sukupuolestaan. Kun tämä ei onnistunut, osa hyväksyi tilanteen ja jatkoi elämää pitäen uskonnon ja sukupuolen/seksuaalisuuden visusti erillään. He eivät niinkään ratkaisseet identiteettikonfliktia vaan jäädyttivät sen. Uskonto ja sukupuoli/seksuaalisuus olivat heille kaksi elämänaluetta, jotka eivät koskettaneet toisiaan. 

Toisten tutkittavien kohdalla konflikti heidän omaksumansa islamin tulkinnan ja LGBTIQ-identiteetin välillä johti islamin hylkäämiseen. He eivät kuitenkaan välttämättä hylänneet kaikkea uskonnollista, vaan saattoivat esimerkiksi jatkaa Jumalaan uskomista, vaikka eivät enää kokeneet itseään muslimeiksi. Tulos vastaa monissa muissakin tutkimuksissa tehtyä havaintoa, jonka mukaan uskonnollisuus ja uskonnottomuus ovat suhteellisia käsitteitä: ihminen voi olla jossain suhteessa hyvinkin uskonnollinen ja toisessa suhteessa uskonnoton.

Tutkittavien joukossa oli kuitenkin myös niitä, jotka olivat löytäneet toisenlaisen tavan tulkita islamia ja sitä kautta saaneet aikaan sovun uskonnollisen ja LGBTIQ-identiteetin välillä. Uudet tulkinnat liittyivät esimerkiksi keskeisimpään Koraanin tarinaan, joka monien mielestä kieltää homoseksuaalisuuden: Vanhasta testamentistakin tuttuun kertomukseen Lootista. Eräiden tutkijoiden tavoin Kumpasoğlun ja kumppanien haastattelemat turkkilaiset olivat päätyneet tulokseen, että Sodoman synti ei suinkaan ollut homoseksuaalisuus. Heidän mukaansa Jumala ei tuhonnut kaupunkia homoseksuaalisuuden vuoksi vaan siksi, että sen asukkaat yrittivät väkivaltaisesti raiskata kaupunkiin tulleet vieraat. (Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissisen mukaan tämä on historiallisesti myös Raamatun Loot-kertomuksen pointti.) Islam ei näin tulkittuna tuomitsekaan homoseksuaalisuutta, vaan seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on osa Jumalan luomistyötä ja siten arvokasta. 

Sisäisten konfliktien lisäksi Kumpasoğlun ja kumppanien tutkimuksessa tuli kuitenkin esiin myös ihmisten välisiä konflikteja. Vaikka homoseksuaalisuus ei olekaan rangaistavaa Turkissa, kaikki tutkittavat kertoivat syrjinnästä, jota seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kohtaavat turkkilaisessa yhteiskunnassa. Osa syrjintäkokemuksista liittyi suoraan uskonnonharjoitukseen: tutkimukseen osallistunut transnainen esimerkiksi kertoi, ettei voinut rukoilla moskeijassa, koska moskeijatila on jaettu sukupuolen mukaan eikä häntä hyväksytty sen enempää miesten kuin naistenkaan puolella. Tutkittavien syrjintäkokemukset liittyivät erityisesti pikkukyliin ja -kaupunkeihin – pääkaupunki Ankaran akateemisissa piireissä he kokivat voivansa elää suhteellisen vapaasti. 

Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen perustuvan syrjinnän lisäksi tutkittavat kohtasivat myös uskontoon perustuvaa syrjintää. He kertoivat LGBTIQ-yhteisössä esiintyvän paljon epäluuloa uskontoa kohtaan, eivätkä he siksi voineet avoimesti ilmaista omaa uskonnollista vakaumustaan yhteisössä. Sekä LGBTIQ-yhteisössä että laajemmassa turkkilaisessa yhteiskunnassa on yleinen ajatus, ettei seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva voi olla oikeasti muslimi, ja siksi Kumpasoğlun tutkimukseen osallistuneet joutuivat kaikkialla kätkemään jonkin osan identiteetistään.

Kumpasoğlu, G. B., Hasdemir, D. & Canel-Çınarbaş, D., (2020). Between Two Worlds: Turkish Religious LGBTs Relationships with Islam and Coping Strategies. Psychology & Sexuality.

Islamilainen rukous kokemuksena

Tutkimus islamista ja muslimeista Suomessa on tällä hetkellä verrattain runsasta. Minua on kuitenkin ruvennut hieman kiusaamaan se, kuinka suuri osa tutkimuksesta keskittyy muslimien ja jonkin yhteiskunnallisen instituution välisiin suhteisiin. Meillä on runsaasti tutkimusta suomalaisista muslimeista kouluissa, muslimeista työpaikoilla, islamiiin liittyvästä poliittisesta päätöksenteosta, muslimeista mediassa ja niin edelleen.  

On tietysti tärkeää tutkia, kuinka muslimit osallistuvat yhteiskuntaan tai kuinka islam ja uskonnollinen moninaisuus yleisemminkin otetaan huomioon yhteiskunnan eri sektoreilla. On kuitenkin ongelmallista, jos tutkimus on pelkästään tätä. Tutkin omassa väitöskirjassani nuorten muslimien kansallisia identiteettejä ja pönkitin siten entisestään muutenkin vallitsevaa ”muslimit suhteessa yhteiskuntaan” -tutkimussuuntaa. Väitöksen jälkeisessä tutkimuksessa olen kuitenkin pyrkinyt vaihtamaan fokusta ja tutkimaan sitä, mikä on suomalaisten muslimien suhde omaan uskontoperinteeseensä. Päätutkimusaiheenani on tällä hetkellä Koraanin rooli nuorten shiiamuslimien arjessa. Olen siis kiinnostunut siitä, miten aivan tavalliset nuoret shiiat lukevat, käyttävät ja tulkitsevat Koraania. 

Myös W. Paul Williamsonin parin vuoden takaisella artikkelilla on positiivinen pyrkimys ymmärtää islamia ja muslimien uskonnollista elämää ”sisältäpäin”. Artikkelissaan Williamson pyrkii fenomenologisen lähestymistavan kautta tavoittamaan sen, millainen kokemus islamilainen rukous on. Artikkelia varten hän haastatteli kaikkiaan seitsemää korkeasti koulutettua muslimia (viittä miestä ja kahta naista), joilla oli juuret yhteensä viidessä eri maassa eri puolilla muslimienemmistöistä maailmaa. Haastateltavat kuvasivat mahdollisimman yksityiskohtaisesti kokemuksiaan rukouksesta, ja vertailemalla eri haastateltavien kuvauksia keskenään Williamson pystyi hahmottelemaan rukouskokemuksen yleisiä piirteitä. Williamsonin analyysissa erottui neljä keskeistä rukouskokemuksen osatekijää: yhteys/ei yhteyttä Jumalaan, tunteet, henkinen muutos ja varma tieto. 

Useimmat Williamsonin haastateltavista rukoilivat säännöllisesti kaikki viisi päivittäistä salat-rukousta. Rukous oli heille päivittäinen rutiini ja useimmiten siihen ei liittynyt erityistä kokemusta yhteydestä Jumalaan. Rukoilu saattoi hyvinkin tapahtua ”automaattiohjauksella”: suu toisti rukouskaavaa, mutta ajatukset harhailivat päivän askareissa. 

Kaikki haastateltavat kertoivat kuitenkin myös hetkistä, jolloin he olivat rukouksen kautta saaneet kokemuksen yhteydestä Jumalaan. Yleensä tällainen kokemus ei liittynyt viidesti päivässä tehtäviin, määrämuotoisiin salat-rukouksiin, vaan vapaamuotoisiin dua-rukouksiin, joita uskova voi lausua milloin tahansa. Yhteyden kokemuksiin liittyi voimakkaita läheisyyden ja hyväksynnän tunteita: rukoilija tunsi olevansa täysin paljaana ja haavoittuvaisena Jumalan edessä, mutta Jumala ei tuominnut tai torjunut häntä. Haastateltavat kuvasivat myös, kuinka rukous hiljensi mielensisäisen hälinän ja auttoi kuuleman Jumalan. Yhteyden kautta epäonnistumisen, tyytymättömyyden ja yksinäisyyden tunteet vaimenivat ja niiden tilalle tuli rauha ja tyytyväisyys. Yksi haastateltavista kuvasi, kuinka oli rukoillut apua epätoivoisessa tilanteessa ja se oli tuntunut samalta kuin olisi vetänyt keuhkot täyteen raikasta ilmaa pidätettyään ensin henkeä pitkän aikaa. Muutama muu haastateltava kertoi rukouksenaikaisista aistikokemuksista: iho saattoi mennä kananlihalle, saattoi tuntua siltä kuin joku olisi ihan fyysisesti koskettanut tai nenässä saattoi tuntua miellyttävä tuoksu. 

Haastateltavat kuvasivat rukousta henkisenä muutoksena, jonka vaikutukset ulottuivat muihinkin arkielämän tilanteisiin. Rukous uudisti ja puhdisti itsen sekä antoi itsevarmuutta ja -luottamusta kohdata elämän haastavat tilanteet. Rukous oli haastateltaville varman tiedon lähde: se antoi varmuuden ja vahvistuksen Jumalan olemassaolosta ja suuruudesta, mutta myös vastauksia elämän pienempiin valinta- ja pulmatilanteisiin. Rukouksen kautta saatu tieto oli suoraa, intuitiivista ja kokemuksellista. Se oli tietoa, jonka totuutta ei voinut perustella, vaan se piti tuntea.

Williamsonin tutkittavien kuvaukset rukouskokemuksistaan toivat minulle monesti mieleen omaan tutkimukseeni osallistuneiden shiia-nuorten kertomukset Koraanin roolista omassa elämässään. Kun lukee vaikkapa suomalaisia nettikeskusteluita islamista, tulee helposti tunne, että ei-muslimeilla on usein mielikuva Koraanista jonkinlaisena ankarana sääntökirjana, jonka pääasiallinen tarkoitus on hankaloittaa elämää pikkutarkoilla kielloilla ja rajoituksilla. Omat haastateltavani eivät kuitenkaan kuvaa suhdettaan Koraaniin ollenkaan näin. Olen aloittanut kaikki haastatteluni pyytämällä haastateltavaa kuvaamaan yhdellä lauseella Koraanin merkitystä itselleen, ja yleisimmin saamani vastaus on ollut ”rauha”, ”mielenrauha” tai jotain vastaavaa. Koraanin pääasiallista antia eivät olleet käskyt ja määräykset vaan emotionaalinen turva ja luottamus.

Williamson, W. P. (2018). The experience of Muslim prayer: A phenomenological investigation. Pastoral Psychology, 67, 547-562.

Muslimit terveydenhuollon asiakkaina

Kävin viime vuonna yliopistopedagogiikan kurssin, jonka myötä innostuin case-oppimisesta. Case-oppimista käytetään paljon muun muassa lääke- ja oikeustieteiden opetuksessa, ja olin kiinnostunut kokeilemaan, kuinka se toimisi uskonnontutkimuksessa. Olin saanut useampaakin eri reittiä viestiä, että terveydenhuollon ammattilaiset kaipaavat lisää eväitä muslimiasiakkaiden ja heidän perheidensä huomioimiseen. Päätinkin laittaa erään kurssini opiskelijat hiomaan uskonnontutkijan asiantuntemustaan aidon casen parissa ja annoin heidän tehtäväkseen laatia materiaalia terveydenhuollon tarpeisiin. Opiskelijoideni työn tuloksena syntyi Muslimit terveydenhuollon asiakkaina -opaskirjanen, joka on vapaasti saatavilla Helsingin yliopiston Helda-julkaisuarkistossa.

Opasta laatiessamme mietimme paljon sitä, kuinka huomioida yhtäältä islamin eri tulkintojen moninaisuus ja toisaalta eletty uskonto -- siis se, etteivät uskonnon "viralliset dogmit" yleensä kovinkaan hyvin vastaa sitä, mitä ihmiset arjessaan ajattelevat ja tekevät. Oli melkoinen haaste yrittää todeta 46 sivussa jotain konkreettista muslimeista sortumatta samalla harhaanjohtaviin yleistyksiin ja uskonnollistamiseen. Juuri yleistämisestä varoittaaksemme lisäsimme oppaan alkuun seitsemän muslimipotilaiden kohtaamiseen tarkoitettua muistisääntöä, joista kaksi ensimmäistä (ja tärkeintä?) olivat:

1. Käytännössä kaikkiin asioihin on monta erilaista islamilaista näkemystä. Kannattaa rohkeasti kysyä asioita muslimipotilaalta itseltään. Kysy, älä oleta!
2. Uskonnon lisäksi potilaan ajatteluun vaikuttavat esimerkiksi ikä, sukupuoli ja koulutustausta. Kohtaa siis potilas yksilönä – älä uskonnon tai kulttuurin edustajana.

Ahokas, A., Ali Mohamed, M., Hagfors, V., Helki, E., Ingman, M., Ingman, S., Karvonen, I., Kavakko-Widström, I., Leinonen, S., Nenonen, E., Nikupaavo, K., Norring, R., Pesso, N., Rautiainen, S., Savolainen, R., Seppälä Beldih, S., Stenlund, M., Tiihonen, H., Vaahtera, S., Vilkko, S., Vuorimaa, S. & Pauha, T. (2021). Muslimit terveydenhuollon asiakkaina. Helsinki: Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta.